että, miten, kaikki on hyvin

Jätin käsikirjoituksen kustantamoon ja kirjoitin vuoden viimeiset kolumnit, suljin tietokoneen ja olin kaksi viikkoa vain ja ainoastaan äitiyslomalla. Nukuin kun vauva nukkui ja luin kirjoja, tapasin toisia vauvoja ja äitejä. Annoin itselleni luvan ajatella, että kirjahan on jo melkein valmis, että voin jo alkaa päästää irti.

Oli aivan ihanaa.

Tiistaina kävelin tuttua reittiä Viiskulmasta Korkeavuorenkadulle kustannustoimittajani keittiöön, sen pöydän ääreen jossa kirjani lopulta hioutuvat, valmistuvat.

Mutta mutta.

Aihe on niin yksityinen mutta myös yhteiskunnallinen; ei ole poliittisempaa kuin henkilökohtainen. Kirjaa kirjoittaessa on aina vaikea laittaa pisteitä, vetää rajoja, tietää ja tuntea mikä on liikaa ja mikä liian vähän, onko tässä nyt kaikki mitä haluan kertoa, mitä minun täytyy kertoa. Tällä kertaa kerron ennen kaikkea itsestäni, omasta äitiydestäni, mutta samalla jostain niin universaalista, äitiydestä, että raamit ovat koko ajan olleet kyllä olemassa mutta ne eivät tahdo asettua.

Ja tämä: on helppoa ja kiehtovaa kertoa siitä miltä minusta tuntuu, miten minä tämän kaiken koen, mutta on yllättävän vaikea valita sanoja kun tekstiin nousee väistämättä myös paljon laajempia aiheita ja kysymyksiä vaikkapa abortista, sikiöseulonnoista ja imettämisestä. Mikä minä olen sanomaan mitä tehdä vaikka niin paljon sanottavaa onkin. Miten sanoa ilman että osoittelee, syyllistää, neuvoo, vaatii, kun juuri siitä on kysymys, halusta puhua äitiydestä ilman sitä kaikkea, ainoastaan rakkaudella ja järkevästi, rauhassa.

Miten tehdä tästä kirjasta mahdollisimman hyvä, kaikin tavoin? En halua epäonnistua, päästää itseäni helpommalla, olla hetkeäkään huolimaton. Tämä on liian tärkeää.

Joten ääriviivoja on vedettävä ja palasia liikuteltava, tekstiä hiottava. 

Koska olen myös jossain välissä unohtanut, että on olemassa sellainen asia kuin pilkut. Olen sokealla tavalla rakastunut sanoihin että ja miten. Haluan alati kertoa, että kaikki on hyvin. 

Olen tehnyt paljon töitä mutta vielä se ei riitä.

Ilta venyi, oli puhuttava kaikesta muusta myös, kirjoista, ihmisistä, elämästä, kotimatkalla viini humisi päässä ja hetkessä iski epätoivo ja pelko, itketti, väsytti, ei ollut aavistustakaan miten jaksaisin tehdä, ajatella, kirjoittaa vielä kaiken sen mitä jaksettava oli. Koska kustannustoimittajassani on sellainen pieni piirre, kuudes aisti, että tekstin suhteen hän on aina oikeassa.

Aamulla päätä särki mutta sain nukkua sen pois, kävimme vauvan kanssa kävelyllä ja kahvilassa, ajattelin kirjaa ja olin ajattelematta, hahmottelin varovasti ja mietin tärkeimpiä kohtia, syötin vauvalle kasvissosetta ja kahvi jäähtyi, siinä hän istui syöttötuolissa ja hihkui ja kiljui, hymyili maailmalle ja oli sillä tavalla ihana että itketti vain se onni, olo alkoi tasaantua ja sydän hieman rauhottui, tulimme kotiin pakkasaurinkoisessa kirkkaudessa ja nukuimme pitkät päiväunet, herätessä olin jo melkein varma että pystyn tähän kyllä.

Loppupäivä kului lempeästi, lasten tahdissa, söin liikaa ruisleipää niin kuin aina krapulassa, olin yhtä aikaa läsnä ja vähän poissa, leikin nukeilla ja helistimillä, kävimme ostamassa tytölle joulukalenterin ja vauvalle sukkia, haaveilin unesta joka lopulta koitti.

Nukuin kahdestatoista viiteen, syötin vauvan, vauva nukahti, valvoin kunnes muut heräsivät. Päässä surisi ja raksutti, olin hyvällä tavalla levoton, malttamaton. Äitini tuli avuksi ja sain kirjoittaa melkein kokonaisen aamupäivän ja muistin, taas, että näin tämä aina menee, aalloissa, rytmissä, kohisten, etten mitenkään muuten osaisikaan olla ja elää.

Vielä vähän, sitten on valmista.

Lause, kappale, sivu kerrallaan.