Dimitri’s wife, Yiota, looked like a pretty, redheaded Muppet. She told me how she used to hang around Dimitri’s bookshop when she was still married to her first husband. She had just given birth when she left to be with Dimitri. She smiled and shrugged and said ”People are not perfect”.
Jokin tässä kirjassa herätti kiinnostuksen heti. Ehkä se oli tuo nimi, tavallaan ihan itsestäänselvä, toisaalta haastava ja häiritsevä.
Koska tulee tilanteita, kohtaamisia ja hetkiä, aamuja tai vuosia, jotka muuttavat tai särkevät kaiken sen mihin olemme ennen uskoneet, muovaavat meitä, kasvattavat.
Tulee eroja, suruja ja pettymyksiä. Rakastumisia, riitoja ja kriisejä. Syntymiä ja kuolemia. Ja joskus tulee myös sellaista mikä on niin paljon yhdellä kertaa, mille ei oikeastaan ole edes sanoja.
Ariel Levy oli viidennellä kuulla raskaana työmatkalla Mongoliassa, kun hän synnytti pienen poikansa hotellihuoneen lattialle, yksin. Poika eli muutaman minuutin, eikä mikään ollut enää ennallaan.
When I got back from Mongolia I was so sad I could barely breathe. I couldn’t sleep. When I was alone, I made sounds that I never knew could come out of me.
”You’ll have another one”, my father told me, desperate, crying himself.
”No, I want that one.” It was the savage truth. I had a longing – ferocious, primal, limitless, crazed – for the only person I had ever made. The sleeping almonds of his eyes. The graceful wings of his rib case. His living, moving arms. (His soul.)
En tiedä miten tuollaisesta selviää, miten siitä on mahdollista kirjoittaa noin hienosti, raadollisen kauniisti. It was the savage truth.
Kirja on todella henkilökohtainen, eräänlainen tutkielma yhden naisen aikuisuuden vuosista kun hän alkaa ymmärtää ettei mikään, yhtään mikään, välttämättä mene niin kuin suunnittelee saati toivoo. On myös hämmentävää, jopa yllättävää miten pitkälle hän pääsi, miten suojattua, hyvää ja eheää elämä hänelle monin tavoin olikaan ollut.
Kirja käsittelee rakkautta, alkoholismia, perhettä ja yhteiskuntaa, naiseutta ja äitiyttä. Levy on toimittaja, mikä näkyy, hänen tekstinsä on sujuvaa ja varmaa, asiallista ja kirkasta, vain hetkittäin kaunokirjallista, ja hyvä niin, tämä on hänen tarinansa, jotenkin todella vahvasti juuri hänen äänellään kerrottu. Se on mahtavaa.
En tunnu kyllästyvän tähän, naisten ääniin ja tarinoihin, oman aikamme kuviin ja ääriviivoihin, tunteisiin ja kokemuksiin eletystä elämästä. Rehellisyyteen.
Ja palaan mielessäni siihen hurjimpaan suruun ja rakkauteen, siihen hotellihuoneeseen, ja aina myös siihen miten ihailen heitä jotka osaavat pukea sanoiksi sen mikä väistämättä ylittää ymmärryksen, kaiken järjen, mikä on jotain alkukantaista, eläimellistä.
Here it was, A wild feeling from the deepest part of me, as deep and dark as the will to survive, for someone whom I alone had known during his whisper of life. We were blood.
Palaan mielessäni myös toistuvasti kysymykseen siitä, onko autofiktio lopullisesti muuttanut suhdettani fiktioon ja jos niin miten?
Helmi Kekkonen 
Yksi kommentti artikkeliin ”The rules do not apply”