siskokset

 

Koska oli aika kun ei pitänyt olla yhtään on yhä lähes päivittäin outoa, jännittävää, ihanaa, haikeaa, hämmentävää ja mahtavaa, että heitä on kaksi.

 

Pienempi on vielä kovin pieni, kulkee silti vauhdilla, melkein juosten, kiljuu mennessään, yrittää pysyä perässä.

Isompi on hänkin vielä pieni mutta eri tavalla, ja hän hamuaa kauemmas, kulkee itsekseen päiväkotiin, käy ystävien luona yökylässä, haaveilee, raivoaa ja suunnittelee,

aloittaa syksyllä koulun,

minä pidän häntä pienenä omassa maailmassani koska samalla kun haluan hänen kasvavan ja yritän tukea häntä parhaani mukaan minä en malttaisi päästää irti, tasapainoilen ja vähän kipuilen, rakastan.

 

Katselen heitä mielelläni silloin kun he puuhavaat keskenään, yhdessä tai erikseen, tytön huoneessa, keittiössä tai pihalla, toisiaan silloin tällöin hipaisten, toisilleen hymyillen, riidellen ja sylitellen.

Voisin katsoa heitä loputtomiin koska saan katsoa heitä aika vähän,

niin paljon on hetkiä, minuutteja, tunteja, iltoja kun he eivät oikeastaan tee mitään, vain haluavat jotain,

odottavat, pyytävät, vaativat, tahtovat.

Välillä on todella raskasta, äänimaailma uuvuttaa, tiedän että toistan itseäni mutta haaveilen hiljaisista aamuista lähes tauotta,

 

kaksi plus kaksi on joskus enemmän kuin lukujensa summa,

se on paljon vähemmän tilaa, todella paljon enemmän tahtotilaa,

 

heitä on kaksi ja meitä on neljä ja se on välillä aika paljon.

 

Sitten pienempi on kipeä, isompi uhmaa täynnä, yöllä kukaan ei oikein nuku, mies lähtee työmatkalle, kymmeneltä aamulla olen aivan valmis iltaan, en jaksa en jaksa en jaksa, jotenkin selviämme, aamulla jo helpottaa, iltapäivällä mies lähettää viestin että miten menee, vastaan hyvin, ihme kyllä, ja se on ihan totta.

 

Koska kaiken keskellä on toisenlaisia hetkiä, niin kevyitä ja sujuvia, olen pakahtua, meidän perhe, sen rytmi ja sävy, he kaikki ovat niin ihania, minun ihmiseni niin rakkaita että ajattelen että mitä jos, vielä yksi, kuka sieltä tulisi, mutta ajatus menee ohi, ehdottomasti, näin on hyvä,

ja toinen ajatus, haparoiva mutta todellinen, uskon että jos emme olisi yrittäneet toista lasta (ja häntä saaneet) minä katuisin sitä enemmän kuin sitä, että emme olisi tehneet yhtään lasta,

toinen lapsi, sisko, on jotenkin enemmän täydentävä, eheyttävä, selkeä,

ei niin että sellaista pitäisi olla ja enhän minä voi tietää olisiko se niin, kunhan annan ajatusten kulkea.

 

Isompi huolehtii ja on ylpeä pikkusiskostaan ja roolistaan, halaa ja jaksaa tehdä hölmöjä temppuja loputtomiin, seuraavassa hetkessä jo tönäisee ohi juostessa kumoon ja vain jatkaa matkaa,

pienempi katselee ihailevasti ja kikattaa, sitten työntää raivokkaasti toista pois sohvalta, lyö leikkilautasella otsaan,

he oppivat toisiltaan, matkivat ja rutistavat, ottavat kädestä ja luottavat.

 

He ovat meidän omat pienet ja heidän välillään on jo nyt ja tulee aina olemaan jotain mikä ei kuulu meille, johon meillä ei ole edes pääsyä, miten käsittämättömän ihmeellistä ja ainutlaatuista se on.

 

Ja sitten vielä maailma jonne he ovat matkalla, kovaa vauhtia jo, uutiset ahdistavat ja pelottavat, en ymmärrä ihmisiä, en ymmärrä halua kontrolloida toista, päättää toisen vapaudesta ja ruumiista, en ymmärrä heitä jotka huoletta syövät lihaa eivätkä usko kierrätykseen, jotka lentävät joka kuukausi jonnekin ja takaisin, jotka eivät huolehdi, kanna vastuuta,

jotka jostain käsittämättömästä syystä elävät niin kuin heillä olisi kaikkeen siihen pieneen ja suureen välinpitämättömyyteen, tuhlaamiseen ja huolettomuuteen varaa,

niin kuin pienillä teoilla ei olisi mitään merkitystä,

se on ehkä ajatus mikä ahdistaa eniten, se on minusta laiskuutta enkä minä ymmärrä sitä, en tässä ajassa,

minä haluan, että heillä on mahdollisuus hyvään ja turvalliseen ja tasa-arvoiseen elämään,

haluan kasvattaa heidät niin, että jokaisen teoilla ja valinnoilla on merkitys, että heillä ja heidän tulevaisuudellaan on merkitys.

 

Kaiken tämän miettiminen saa minussa aikaa tunnekuohun joka liikkuu rakkaudesta turhautumiseen ja melkein raivoon,

mutta sitten luen Minja Koskelan teosta Ennen kaikkea feministi ja oloni helpottuu hieman,

Parempi maailma syntyy, kun säröt korjataan yhdessä.

tästä on kysymys,

perheessä, sisaruudessa, yhteiskunnassa.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s