Kaksikymmentä vuotta sitten näin Pedro Almodóvarin elokuvan Kaikki äidistäni pienessä helsinkiläisessä elokuvateatterissa, jota ei enää ole.
Kokemus oli pakahduttava. Tarina ja sen kuvat pysyivät mielessä ja sydämessä pitkään, ovat siellä yhä, eikä yksikään Almodóvarin elokuva sen jälkeen ole tehnyt samanlaista vaikutusta (ja itse asiassa viime vuosina useimmat hänen elokuvistaan ovat menneet kokonaan ohitseni). Tiedän, tämä on aina hieman epäreilua, ei ole järkevää tai edes mahdollista toistaa jotain elämystä. Samankaltaisia kokemuksia ovat olleet mm. Kjell Westön Leijat Helsingin yllä ja Asko Sahlbergin Tammilehto. Ensimmäinen kosketus on syystä tai toisesta niin suuri, ettei sitä ole myöhemmin mahdollista tavoittaa, saati ylittää. Yhtä lailla inhimillistä on sitä jollain tapaa kuitenkin odottaa.
Almodovarin uusi elokuva Kärsimys ja kunnia on rauhallinen ja surullinen elokuva, jonka laidoilla läikehtii lämpö ja rakkaus. Se on kuvaus masennuksesta ja luovuudesta, riippuvuuksista ja yksinäisyydestä, kivusta ja vanhenemisesta, elämästä tältä kohtaa.
Elokuvan vaimea tunnelma heijastaa hienosti masentuneen mielenmaisemaa: vaikka ympärilä olisi loputtomasti kauneutta ja mahdollisuuksia, ei mikään tunnu miltään. Antonio Banderas esittää ikääntyneen ohjaajan, Salvador Mallonin roolin hienovaraisesti ja taiten. Kasvot ja katse ovat pysähtyneet ja eleettömät, liikkeet hitaita, ja ne hetket joissa tunne iskeekin läpi, ovat katsojalle palkitsevia. Yhdessä avainkohtauksessa nuoruuden rakastavaiset kohtaavat vuosikymmenten jälkeen, ja Salvadorin kasvoille leviävä hymy tuntuu vatsanpohjassa asti.
Kerronta on alusta loppuun vakaata ja soljuvaa, musiikki kuljettaa uskomattoman kauniita kuvia, näyttelijät ovat karismaattisia ja upeita. Ja silti jokin jää uupumaan, tarina ei vaan kosketa sillä tavoin kun se voisi. Se nostaa esille kiinnostavia kysymyksiä lapsuudesta, seksuaalisuudesta, taiteilijan valinnoista, muistoista ja rakkaudesta, mutta ne jäävät ikään kuin Salvadorin ympärille leijumaan. Juuri näin masentuneella ihmisellä varmasti käy kun hän pohtii elämänsä kulkua, mutta draaman kannalta jokin tarkempi rajaus olisi tärkeä. Olisi hauska tietää mikä vastaanotto olisi ollut, jos ohjaajana olisi ollut joku tuntematon, nyt elokuva on lähes poikkeuksetta saanut viisi tähteä.
Kävin katsomassa tämän Imagen leffakerhon näytöksessä, jossa elokuvan jälkeen on aina keskutelutilaisuus. Oli kiinnostava huomata, miten suuren vaikutuksen elokuva teki vanhempiin katsojiin, miten paljon vahvemmin he samaistuvat elämän ehtoopuolella tapahtuvaan haluun kertoa elämästään eheä tarina, itsensä näköinen konstruktio. Niin tyyni ja hallittu kuin tämä elegia olikin, minä kaipasin säröä, särmää, jotain mihin tarttua. Ehkä jotain siitä inhimillisestä, lämpimästä, älykkäästä ja tunteikkaasta kaaoksesta, jonka kuvaamisessa Almodovar on uskomattoman taitava. Toisaalta, tämä ei ensi hetkistä lähtien ollut sellainen elokuva, joten ehkä sen kaipaaminen on vain hölmöä. Paljon oli kuitenkin kiehtovaa, ja kuten sanoin, niin kaunista, ja elokuvan katsominen todella rauhoittavaa.
Minulle parasta oli kuitenkin se, että pitkästä aikaa pääsin elokuviin, harvaa asiaa rakastan yhtä paljon. Ehkä sitä, että elokuvan jälkeen sain kävellä kotiin. Ilta oli lämmin, raitiovaunut kolisivat. Korkea kivitalo piirtyi turvallisena tummenevaa taivasta vasten.
Helmi Kekkonen 