Toivotaan parasta

 

Katse edelleen tietokoneen ruudussa annat minun lähteä, ja minä teen sen, minä lähden, lähden luotasi viimeistä kertaa. Luulen että tapaamme huomisaamuna. Mutta emme tapaa. Emme tapaa enää koskaan.

 

Carolina Setterwall on kolmekymmentäviisivuotias kun hän eräänä lokakuisena aamuna löytää miehensä kuolleena vuoteestaan. Hän soittaa hätäkeskukseen, käärii heidän kahdeksan kuukauden ikäisen pojan huopaan, menee ulos kerrostalon pihalle istumaan ja soittaa hätänumeroon.

Seuraa epätodellisia, musertavia, kauheita tunteja ja päiviä. Suru ei ole vielä oikein edes surua, on vain jokin hirveän tahmea, hidas, painava tunne, jonka keskellä Carolina yrittää selviytyä ja pitää huolta pojastaan. Sokki. Hän puhuu mielessään miehelleen jatkuvasti, yrittää ymmärtää, kiertää kehää ja keskittyy muistaakseen hengittää. Saa apua ja lohtua läheisiltä, hänen ei tarvitse olla hetkeäkään yksin, eikä hän ole koskaan elämässään ollut yhtä yksin.

 

Kun ilta tulee, olen kertonut tarinan siitä miten löydän sinut kuolleena yhteisestä makuuhuoneestamme niin monta kertaa, että alan käyttää samoja muotoiluja. Joka kerta kun kerron siitä hetkestä, se tuntuu hiukan etäisemmältä. Enemminkin keksityltä jutulta kuin jateulta muistolta. 

 

Tällaiseen hyvin yksityiseen, surulliseen ja järkyttäväänkin todellisuuteen sukeltaminen on hämmentävää ja todella kiehtovaa.

 

Rinnakkain kuoleman kanssa kulkee Carolinan ja Akselin yhteinen aika ennen, heidän tapaamisensa, rakastumisensa.

Kirja valottaa tyynesti ja tarkasti sitä mitä kahden aikuisen ihmisen välillä tapahtuu kun he yrittävät löytää yhteisen rytmin ja tavan elää yhdessä, kun he perustavat perheen ja kohtaavat uuden arjen, miten vaikeaa, sotkuista ja monimutkaista kaikki toisinaan on, miten onnellistakin. Ja mitä yhden aikuisen sisällä tapahtuu kun koko elämän perusta romahtaa alta yhdessä hetkessä.

Toivotaan parasta on valtavassa surussaan hienosti kirjoitettu, tarkka ja herkkä teos. Se on myös rehellinen, kaunistelematon ja toisteinen. Paikoin puuduttava ja hidas. Kiehtovuutta lisää se, että Carolina on jo ennen tragediaa nainen, josta (ainakin minun) on hyvin vaikea pitää. Neuroottinen, takertuva, vaativa ja ylitulkitseva. Myös Aksel on haastava, etäinen, vetäytyvä ja jotenkin otetta pakeneva.

Heidän yhteisen elämänsä seuraaminen on kiinnostavaa ja turhauttavaa.

 

Kun aikatasot ottavat toisensa kiinni kerronnan fokus siirtyy lähes täysin Carolinan äitiyteen, hänen ja Ivan-pojan suhteeseen. Arki huonosti nukkuvan ja huonosti syövän taaperon kanssa on haastavaa muutenkin, tällaisessa tilanteessa se on uskomattoman kuormittavaa. Koko ajan kaiken yllä on ahdas ajatus ja tunne siitä, miten täydellisen yksin Carolina on. Toisaalta juuri Ivan on se valo, joka puskee läpi pimeimpäänkin pimeään.

Kuten aina, käytän Ivania kilpenä itseni ja maailman välissä. Hän on minun syyni olla itkemättä. Hän on koko olemassaolon idea. Hän on pelastaja ja valonsäde, hän on yhteinen nimittäjämme, kaikkien meidän punainen lanka, hänen takiaan me pidämme yhtä, hän pakottaa meidät jatkamaan, häntä me rakastamme yhä, kun meillä ei enää ole sinua.

 

Niin paljosta on mahdollista selvitä. Se on lempeä, kannatteleva ajatus. Carolinakin selviää, ei unohda eikä jää ilman jälkiä, mutta selviää. Rakastuu uudestaan. Kykenee tarkastelemaan uutta suhdetta ja itseään ja Ivania kaiken jälkeen ja keskellä lopulta järkevästi ja käytännöllisesti.

Loppu saa ratketa ajan mittaan. Jos se ei ratkea, se saa olla silti okei. Kun ottaa kaiken huomioon, minä ehkä olen enemmän tai vähemmän okei. Okei on ehkä juuri se sana, joka kuvaa minua parhaiten.

Pieni, hölmö sana. Tässä tapauksessa niin tärkeä ja lohtua täynnä.

 

Luin viime vuonna kaksi poikkeuksellisen upeaa kirjaa kuolemasta ja surusta: Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa ja Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin. Toivotaan parasta ei ollut yhtä vavisuttava kokemus, ja se on myös erilainen. Sen kieli on toteavaa ja raportoivaa, vain hetkittäin se muuttuu kaunokirjalliseksi, ja kaikesta huolimatta kokonaisuus jää minulle hieman etäiseksi, se ei kosketa minua yhtään niin paljon kuin etukäteen odotin, vasta viimeinen lause nosti kyyneleet silmiin. Se on tärkeä ja hieno puheenvuoro eikä sitä malta olla lukematta, mutta oudolla tavalla se lakkaa vaikuttamasta heti kun sen laskee käsistään. Toisin kuin esimerkiksi Malmquistin kirja, jonka jälkeen minulla kesti päiviä toipua, joka yhä edelleen säännöllisesti tulee mieleeni, jonka veroista ei kielellisesti, tai juuri muutenkaan, ole kovinkaan monta.

Kiinnostavaa on myös se, että nykyään Setterwall ja Malmquist ovat pari, että hän on se mies johon Carolina rakastuu. Ja se, että luulin kirjan olevan jonkinlainen tämän kevään ilmiö myös Suomessa (kirjan käännösoikeudet on myyty jo 24 maahan) mutta etsittyäni löysinkin vain muutaman blogitekstin. Ehkä aihe tuntuu monista liian raskaalta, en tiedä. Minusta tämä ei ollut raskas, hieman liian pitkä ja paikoin ahdas, mutta enimmäkseen kiinnostava ja ihailtavan suora tutkielma siitä miten suru lyö ylitse ja jättää alleen ja miten sieltäkin on mahdollista nousta.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s