sata kirjettä kuolleelle äidille

 

Minä en ole sellainen ihminen, joka katselee tyytyväisenä etäältä tähtiä ja muita asioita. Minä olen sellainen ihminen, joka katselee läheltä ja tarkkaan, ja siksi sellaiselle, joka ei tyydy kohtaamaan asioita pintapuolisesti, on nyt tiedossa ongelmia.

 

Oman äidin kuolemaa ei tohdi ajatella. Ei halua, ei uskalla. Kirjoitin kauan sitten esikoiskirjaani että miten kukaan voi olla ilman äitiä,

kannan sitä ajatusta mukanani,

äiti on ollut aina, äiti on aina, miten hän voisi lakata olemasta?

Ja silti niin käy, tietenkin, meille kaikille.

 

Taiteilija Meiju Niskalan esikoisteos Sata kirjettä kuolleelle äidille on monitahoinen ja -kerroksinen romaani, jonka alussa äiti kuolee. Miltä se näyttää ja tuntuu, mitä kuolemassa tapahtuu, mitä siinä ihan lähellä.

 

En kuitenkaan sulje silmiäsi. Hyvä, etten kuitenkaan sulje heti silmiäsi, sillä kohta jokin osa sinua palaa takaisin. Ruumiisi hengittää, rintasi kohoilee. Sanon, suuni sanoo,

äiti päästä irti. äiti, päästä irti.

Ja sitten,

sitten sinä tottelet, eikä tässä enää monta vaihtoehtoa ole: seuraavaksi sinä kuolet lopullisesti, ja minä tiedän sen.

 

Teksti on intiimiä, rehellistä ja silti lämmintä, kuoleman jälkeen ikävä ja rakkaus huimaavat ja sekoittuvat toisiinsa, pinnan alla kytee ja räjähtelee myös kuukausien ja vuosien hätä ja katkeruus sen hoidon äärellä, jota yhä työikäinen mutta muistisairas äiti loppuaikoinaan sai, tai lähinnä oli saamatta. Niskala tiivistää niin monta niin tärkeää yhteiskunnallista asiaa niin hienosti, että lukiessa alkaa sydän hakata ja väreet hiipiä iholla, sisällä sinkoilee epäusko ja raivo.

 

En usko tekeväni väkivaltaista tulkintaa, jos kerron todellisuudestasi näin: Oli rutiineja ja sopimuksia, jotka kavensivat, litistivät, salpasivat, löivät näpeille ja muistuttivat, että olet sairas. Ei sinua näpäytelty eikä sinulta evätty jälkiruokaa, mutta kaikki mitä ympärilläsi tapahtui, tapahtui joka tapauksessa. Sinun olemassaolollasi ei ollut siihen vaikutusta.

Suihkussa käytiin maanantaisin, vessassa ruokailun jälkeen.

Kun yritit tiskata ruokailun jälkeen astioita, sinut komennettiin istumaan, sillä hoitokodissa astioihin koskivat pöydän ja tiskikoneen välillä vain hoitajat.

Kun oli aika mennä suihkuun, mieshoitajat tarttuivat ranteistasi kiinni ja riisuivat sinut.

 

Ymmärrän, kuten varmasti kaikki, että on asioita, jotka on hoidettava tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä jotta yhdenkään hoitolaitoksen pyörittäminen, varsinkaan alipalkatulla ja -mitoitetulla henkilökunnalla, on mahdollista. Ja varmasti todella moni yrittää parhaansa niillä työkaluilla joita käytössä on. Mutta silti. Miksi, miksi miksi miksi tällaista tapahtuu? Miksi pitää väkisin tarttua, raahata, siirtää ketään? Sivuuttaa, sulkea, häivyttää? Miksi ihminen lakkaa olemasta tasa-arvoinen ihminen silloin kun on heikompi kuin toiset?

SILLÄ EIHÄN TERVEEN IHMISEN TAPA OLLA OLEMASSA VOI OLLA AINOA PROTOTYYPPI TAVALLE, MILLÄ KAIKKIEN MUIDEN TULISI OLLA OLEMASSA!

En oikeasti tiedä miten tämän asian voisi mitenkään sanoa tätä paremmin.

 

Äidin sairastamista ja kuolemaa seuraa Niskalan oma romahdus kun sekä parisuhde että terveys pettävät, vaari kuolee ja ystävät kaikkoavat. Ihminen jaksaa paljon mutta ei kaikkea, ei mitä tahansa, tietenkään.

Kirjoitan tätä kirjettä Auroran psykiatrisen sairaalan päiväosastolla nro 9. Olen kompastunut tänne, rinnakkaiseen todellisuuteen, kuin matalaan ojaan.

Mieleni on rikki, koska tapani olla olemassa ei enää toimi.

 

Kun ihmisen mieli hajoaa ja siten hetkeksi ikään kuin katoaa, hänen näkökykynsä kaiken, aivan kaiken, suhteen kapenee. Se on väistämätöntä. Kun on joka hetki keskityttävä siihen että pysyy hengissä, että muistaa ja jaksaa edes hengittää, sisään, ulos, sisään, ulos, ei ole mahdollista nähdä itsensä ulkopuolelle, kaikki mitä tapahtuu tapahtuu juuri minulle. Minä tiedän tämän, olen nähnyt sen tapahtuvan rakkaalle ihmiselle, ihan läheltä.

Se on ihmiselle itselleen kauheaa, pelottavaa, surullista ja lohdutonta. Se on läheiselle ihmiselle kauheaa, pelottavaa, surullista ja raskasta, mutta ei lohdutonta, ei samalla tavalla. Terve ihminen kykenee näkemään hetken yli, seuraavaan minuuttiin ja tuntiin, huomiseen. Sairas ei.

Niskalan teoksessa osuus, joka kuvaa hänen omaa sairastumistaan on paikoin raskasta luettavaa, ei sille voi mitään eikä pidäkään voida, sen ääni on toisteinen ja katkerakin, pelokas ja arka, mutta se on aiheensa äärellä niin rehellinen ja inhimillinen, että minä en voi lakata lukemasta.

Miten tämän sanoisin: nyt minä ymmärrän miltä se pimeä tuntuu. En kokonaan, tietenkään, mutta paremmin, vieläkin lähempää.

 

Päivät kasautuvat torniksi, hoitajat ovat etäisiä, hulluuden ja outouden äärellä tuntuu hetkittäin kodilta. On harjoituksia ja rajoja. Päivien pinta on sileä. Ajatukset keikkuvat vaarallisesti reunalla, jääkylmiä ja tulikuumia suihkuja, painajaisia ja terapiaa, jääpaloja suuhun ja ranteita vasten, olen ollut melko kykeneväinen ihminen, mutta kun täytyy imeskellä jääpalaa, ettei menisi hulluuden rajan yli, se tekee nöyräksi.

Niskalan diagnoosi on post-traumaattinen stressioireyhtymä ja uusiutunut masennus. Se voisi olla myös saatanan raivona ja helvetin väsynyt, uupunut, hylätty ja siksi jumiutunut paikoilleen.

 

Ja silti, aina, tai ainakin ihan melkein, on mahdollisuus että elämän asiat, ajatukset, tunteet ja raajat, löytävät uomansa, eivät enää samaa mutta kuitenkin sellaisen, jota pitkin on mahdollista elää, nukkua, hengittää ja nauraa. Miten äärettömän lohdullista ja lempeää se on. Kun jaksaa, osaa, uskaltaa pyytää apua, kun saa apua. Kun saa murtua tuhanteen osaan ja kerätä itseään takaisin juuri niin kauan kun on tarve. Kun on lähellä ihmisiä, iilimatoja, jotka eivät päästä irti, eivät anna kadota, eivät sitten millään.

Tässä tarinassa ei ole sitä nappia, jossa palataan entiseksi, muistutti iilimato nro 5. Tämä on se elämä, jota sinä elät, ja jonka kanssa sinun täytyy lopulta vielä ystävystyä.

 

Tämä kirja oli lukupiirimme kirja. Pidimme siitä kaikki, olimme kaikesta huolimatta ja kukin myös ihan omista syistään iloisia, että sen luimme. Minä olen nyt, muutaman päivän jälkeen, vielä iloisempi kuin silloin. Kun olen rauhassa ajatellut tätä kaikkea kerrottua, palannut kirjan sivuille ja merkkaamiini kohtiin, minä arvostan tätä kokonaisuutena aivan valtavan paljon,

sitä rohkeutta, voimaa ja taitoa, jota tämän kirjoittaminen on vaatinut.

Piirissä pohdimme sitä, että olisiko lukukokemus ollut toinen, jos ei olisi tiennyt tämän perustuvan kirjoittajan omaan elämään? Olimme yhtämielisiä siitä että kyllä. Fiktiivisenä romaanina tältä olisi vaatinut tiivistämistä, ehdottomasti. Ehkä paikoin myös kerronnan sävyn muuttamista, toistakin näkökulmaa, laajempaa tulokulmaa. Koska kyllä, paikoin tämä oli toisteinen ja puuduttava. Mutta nyt, nyt minä ajattelen niin, että juuri sitä sen pitääkin olla, myös sitä, juuri tällainen. Koska nämä ovat niitä asioita, jotka meidän on paitsi yksilöinä myös yhteiskuntana kyettävä kohtaamaan juuri sellaisina kuin ne ovat, puhuttava asioista niiden oikeilla nimillä, katsottava silmiin ja kuunneltava, kukin vuorollaan.

Sairaus, mielenterveys ja yksinäisyys. Rakkaus, ikävä ja huumori. Mieli ja keho. Elämä ja kuolema. Kaikki nämä kulkevat käsi kädessä. Ja juuri sen Niskalan teos kertoo harvinaisen upeasti.

 

Ja vielä yksi juttu! Loppu! Se on niin kaunis, täydellinen.

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s