Kuka tappoi bambin?

 

”Hän aikoo tehdä sellaisen. Elokuvan. Tiedät varmaan. Hänellä on tuotantoyhtiö. Cosmo’s Factory.”

Nathan vetää suutaan hymyyn. Samalla tavalla kuin Grippe vetää suutaan hymyyn.

”Jaaha. Mistä?”

”Tarvitseeko minun sanoa, Grippe?”

Tulee hiljaista.

 

Sanotaan se nyt heti aluksi ihan suoraan: Rakastan Monika Fagerholmia. Hänen tapaansa kirjoittaa kuin kieli olisi musiikkia ja sydämen lyöntejä, kertoa tarinaa joka sykkii ja hengittää, hänen täysin ainutlaatuista, villiä, vapaata, hurjaa, inhimillistä, outoa, monisyistä ja ihmeellistä kerrontaansa.

Rakastan myös hänen tapaansa puhua kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta, sen yhtäaikaisesta ihmeellisyydestä ja arkisuudesta, miten luontevasti hänessä yhdistyy taiteilijuus ja käytännönläheisyys,

hehkuu jokin ihana lämpö ja luomisen vapaus.

Muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa ilmestyneessä haastattelussa, vaikkapa näin:

Kirjailija työskentelee kahdeksasta viiteen. Aamupäivä on varattu tiukasti kirjoittamiselle. ”Se ei ole koskaan helppoa. Aloittaessani romaania yritän olla suunnittelematta enkä koskaan tee synopsista. Ideaali on, että ajattelisin kirjoittamalla.”

ja

Koska ruoan laittaminen on luovan prosessin keskellä on hankalaa ja aikaa vievää, Fagerholm on keksinyt ongelmaan käytännöllisen ratkaisun.

”Päätin miettiä yhden ruokalajin, jota voin syödä joka päivä läpi vuoden. Sen piti olla sellainen, josta en pidä liikaa, mutta se ei myöskään saanut ällöttää minua. Hernekeitto oli tarpeeksi neutraali. Kirjaa kirjoittaessani ajoin siis joka maanantai Lidliin ja ostin neljä purkkia hernekeittoa”, hän kertoo.

 

Ja sitten, samalla, hämmentävästikin, yksikään hänen teoksistaan ei yksittäisenä teoksena ole noussut minulle ihan niiden rakkaimpien joukkoon, yksi jäi jopa kesken, minun on vaikea palauttaa tarinoiden yksityiskohtia tai tapahtumia mieleeni, ne ikään kuin kieppuvat jossain, lipeävät kokonaisuuksina otteestani.

Tällä kertaa niin tuskin käy, niin tarkka, todellinen ja ajankohtainen, ja silti täysin omalakinen Kuka tappoi bambin? on.

 

Varakkaassa ja muodikkaassa Huvilakaupungissa, erään talon kellarissa, tapahtuu julma joukkoraiskaus. Tyttö suljetaan kellariin, yläkerrassa juhlitaan. Tapahtumien keskiössä ovat tekijät, ystävykset, Nathan ja Gusten, kauniit rikkaat pojat. Kaikkien osallisten ja heidän läheistensä elämät ja muistot särkyvät ja muovautuvat uusiksi. Itse väkivalta halutaan yhteisössä vain unohtaa, vaieta.

Nyt käännämme puhtaan lehden, ja jonakin kauniina päivänä olemme kääntäneet niin monta lehteä, ettei tätä ole lainkaan tapahtunut.

 

Uhri jää taustalle, tarinaa muokataan. Puhutaan tapahtuneesta, virheestä, leikistä joka meni liian pitkälle (mikä helvetin leikki?!). Edes syyllisen ei anneta kantaa syyllisyyttään. On niin paljon helpompi katsoa muualle, esittää, tämmöistä sattuu, pojat ovat poikia, ja olihan se tyttökin vähän, no, erikoinen, mistä sitä tietää mitä siellä oikeasti on tapahtunut?

Kaikkihan me teemme virheitä vai mitä? Kukaan ei kuitenkaan kuollut, elämä jatkuu-

 

Kuka tappoi bambin? on kylmäävä ja synkkä romaani raa’asta rikoksesta, kuvaelma siitä häpeästä ja hiljaisuudesta, joka varsinkin naisiin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa ympäröi, kertomus siitä miten on mahdollista etsiä parempia tapoja kertoja totuus,

mutta se on myös oivaltava ja ironinenkin kuvaus ystävyyden eri muodoista (joskin tämä osuus jää minulle aavistuksen etäälle, mahdollisesti johtuen myös siitä etten osaa sanoa mitä olen mieltä lopusta, ymmärsinkö sen oikein ja kuinka paljon sillä on merkitystä).

 

Lukiessa herää valtava määrä ajatuksia ja tunteita, kerronta kieppuu Fagerholmille tuttuun tapaan, virkkeet ovat pitkiä ja poukkoilevia, rytmi hakkaa ja polkee paikoillaan kunnes äkkiä solahtaa kuin virta vauhdilla eteenpäin, ja taaksepäin. (Voisin laittaa tähän lainauksen miltä tahansa sivulta, mutta en halua, irrotettuna kokonaisuudesta kieli muuttuu, tämä täytyy lukea ja kokea itse.) Turun kirjamessuilla Fagerholm kuvaili kirjoittamista pyrkimykseksi päästä mahdollisimman lähelle kuvaamaansa kohdetta, niin liki että lopulta kieli ei ole enää kohteesta irrallaan vaan osa sitä. Näin tapahtuu.

Ja näin kävi minulle: jos ehdin lukea puoli tuntia tai vähemmän minun oli vaikea pysyä mukana, hahmottaa, olla läsnä. Hetkittäin tekstuaaliset ratkaisut ja leikit tuntuivat levottomilta, turhiltakin. Mutta jos luin pidempään, en halunnut lopettaa ollenkaan. Kun tähän maailmaan ja pyörteeseen pääsee kiinni, ei sieltä halua pois, ei sen kaikesta kauheudesta ja ahdistavuudesta huolimatta. En usko, että yhdellä lukukerralla on edes mahdollista nähdä ja ymmärtää kaikkea mitä tämä romaani pitää sisällään. Jonkun toisen kohdalla kaikki tämä saattaisi ärsyttää. Mutta Fagerholm on kuin kirjallinen velho, nero, jokin voima jonka äärellä haluan olla.

Toistan, rakastan hänen ääntään, miten hänen valinnoissaan yhdistyy röyhkeys ja lämpö, ihmeellinen varmuus siitä, että juuri näin tämä tarina on kerrottava.

Osaisinpa ja uskaltaisinpa itsekin.

 

Luettuani palaan kirjan maailmaan ja kerrontaan uudestaan ja uudestaan, se tulee uniin asti. Tarina vaivaa jälkikäteen vielä enemmmän kuin lukiessa, ja vaikka se onkin aivan liian moneen kertaan kuultu, raiskaus ja sen jälkipyykki, onnistuu Fagerholm ujuttamaan sen ihon alle. Vaivaa, myönnän, että jollain tapaa tarina yrittää myös ymmärtää tekijää, ainakin yhtä heistä, selittää. Toisaalta, vain purkamalla ja juuri selittämällä väkivallan tekoja on mahdollista purkaa niitä ympäröivä hiljaisuus, asettaa tekijät vastuuseen, muuttaa valtarakenteita niiden takana. Se(kin) on vaikea kysymys: jos myöntää syyllisyytensä ja haluaa sen kantaa, pitääkö saada anteeksi, myös tekijältä? Voiko oikeasti koskaan saada anteeksi sitä, että rikkoo toisen ihmisen niin monin tavoin, raiskaa toisen ihmisen, voiko sitä koskaan antaa itselleen anteeksi?

 

Hän istuu siinä pitkän tovin, ja kaikki ahdistus, kaikki herää taas.

”Ihan kuin sinun sisälläsi olisi lumivyöry, Gusten. Kaikkea mahdollista vanhaa tukahdutettua sontaa.” Ja hän ymmärtää: hän ei koskaan pääse sieltä pois. Hänen on palattava sinne.

Näiden tarinoiden kuuluu häiritä. Ne ovat kipeitä, monimutkaisia, kauheita. Ne ovat totta. Siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi niitä on katsottava, niistä on puhuttava. Muuten häpeä on aina vain uhrin, ei tekijän.

 

Vaikeneminen häivyttää Fagerholmin mukaan myös tekijän vastuuta teostaan ja saattaa antaa tilaisuuden päästä syyllisyydestä.

”On vaarallista, jos tekijä sekoitetaan uhriin niin kuin tapahtuu silloin, kun häntä aletaan suojella hiljaisuuden kautta. Silloin heidät samastetaan. Tekijälle hiljaisuus on hyvä asia, uhrille ei välttämättä.”

Fagerholm uskoo, että juuri uhrin kannalta on tärkeää, että asiat selvitetään mahdollisimman avoimesti ja neutraalisti.

”Varsinkin jos uhrin ja tekijän välillä on ollut suhde, ero syyllisen ja syyttömän välillä usein hämärtyy.”

Hämmentävintä Fagerholmin mielestä on ollut huomata, että seksuaalirikokset mielletään julkisuudessa naiskysymyksiksi.

”Naiset puhuvat niistä ja on naisten tehtävä mennä kaduille osoittamaan mieltä, vaikka nämä asiat kuuluvat yhtä lailla miehille. Siinä on kyse vallankäytöstä. Mikään ei muutu, ennen kuin kaikki ovat mukana”.

2 kommenttia artikkeliin ”Kuka tappoi bambin?

  1. Kirjailijan haastattelu totta vie kiinnitti huomion. Kirjan lukeminen oli harkinnassa, ja viimeinen vahvistus tuli haastattelun myötä. Jos ihminen pystyy syömään hernekeittoa kuukausitolkulla, jotta voi keskittyä täysillä kirjoittamiseen, en voi kuin ihailla!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s