Kolme päivää sitten heräsin Hangosta. Huone oli pilkkopimeä, perhe sikeässä unessa. Kello oli puoli kahdeksan, olin nukkunut kymmenen tuntia. Oli uuden vuoden viides päivä.
Mietin loppusyksyä ja alkutalvea, marraskuuta ja joulukuuta, en muistanut paljoakaan.
Pienemmän lapsen kuumeesta hehkuvan painon sylissäni, epätoivoiset aamut työhuoneella kun tuijotin tietokoneen ruutua saamatta aikaiseksi yhtään mitään, mielen täyttävän tiheän sumun, tanssituntien jälkeisen ihanan särkevän raukeuden, vettä tihuttavat harmaat iltapäivät, epämääräisenä aaltoilevat vatsakivut, tytöstä hersyvän kikatuksen, unettomat yöt, pitkän keskustelun kustannustoimittajan kanssa, vuotavat nenät, vessan lattian, joulukuusen valot.
Hiljaisessa hotellissa paksun peiton alla koko menneiden kuukausien väsymys tuntui hyvällä tavalla konkreettiselta, tuntui hyvältä ymmärtää miten väsynyt olinkaan ollut, olin yhä, kahdeksan päivää kestäneen vatsataudin jälkeen. En epätoivoisella tai lohduttomalla tavalla mutta siten että kaiken painon saattoi yhä tuntea harteilla ja silmien takana, alaselässä.
Kevään ja kesän aikana rakentuneet odotukset, haaveet kirjoittamisesta, omasta ajasta ja tilasta, uudesta kodista, talven kirkkaudesta, kaikki oli mennyt jotenkin toisin, viikkoja ja kuukausia sävyttänyt pettymys, turhautuneisuus ja väsymys, iloisten ja onnellistenkin hetkien keskellä hämmennys siitä että miten tässä näin kävi.
Peitot alkoivat kahista, kaikki heräsivät vuorotellen. Söimme aamiaista, menimme uimaan, makasin saunan lauteilla niin pitkään kuin mahdollista, hengitin syvään. Kävelimme rannalla, taivas oli valtava, meri säkenöi. Kylmä tuuli puhalsi ihanasti, lapset juoksivat, pitkästä aikaa hymy tuntui kumpuavan jostain syvemmältä. Vuosi oli ohi, uusi alkamassa. En ajatellut, enkä ajattele, että kaikki menisi tällä kertaa toisin. Kaikki menee miten menee, mutta luotan silti siihen, että jokin paino on nyt väistynyt. Mieli tuntuu kirkkaammalta, ajatuksilla on suunta.
Uskon, että osaan kirjoittaa kirjani valmiiksi, se vain ottaa oman aikansa. Jos mahdollista, käyn joka viikko tanssimassa ja lenkillä, ja ainakin kerran kuussa miehen kanssa treffeillä. Suunnittelemme ystävien kanssa matkaa Pietariin, ehkä tänä vuonna myös lennämme jonnekin, kahden vuoden tauon jälkeen. Maailmaan on tulossa myös kaksi ihan uutta ihmistä, se on ihmeellistä ja ihanaa, varsinkin kun minä voin vain ihastella heitä vierestä.
Uudenvuodenaattona olimme miehen kanssa kahdestaan kotona. Söimme thaimaalaista ruokaa ja karkkia, katsoimme The Irishmanin, se oli valtavan hieno.
Joulupäivän iltana ja sitä seuraavina katsoimme The Crownin kolmannen kauden, en malttaisi millään odottaa neljättä. (Akuutteihin vieroitusoireisiin katsoimme uudestaan täydellistä Sherlock Holmesia, pysyimme sentään Lontoossa. Seuraavaksi Succession ja Fleabag.)
Kaikkina lomapäivinä luin kirjoja.
Noin sanottuna kuulostaa hyvälle. Läsnä oli myös erilaisia yskiä, korvatulehdus, keuhkoputkentulehdus ja kaksi vatsatautia. Maatessani sohvalla kuumeessa polttavan vatsakivun kourissa tuijotin joulukuusta ja mietin uudestaan ja uudestaan miten outoa se on että meidän olohuoneessa on ihan oikea puu. Seuraavat vuorokaudet nukuin tunnin siellä toisen täällä, viiltävä kipu muistutti synnytystä, aaltoina kohoavia supistuksia joiden läpi oli vain päästävä. En tiennyt tällaisia vatsatauteja olevan olemassakaan. Nyt tiedän.
Jälkitunnelmissa aloitin myös vegaanihaasteen. Viikon jälkeen sanon että yllättävän helppoa ja vaikeaa.
Tänään kävelin työhuoneelle, Töölönlahti niin pimeä ja tuulinen. Avasin ikkunat ja muistikirjan. Kolmesataaneljäkymmentäseitsemän päivää jäljellä. Tänään kaikki on hyvin. Kunhan Australia ei pala pois eikä Yhdysvallat aloita uutta sotaa.
Helmi Kekkonen 