Billie!

.

Ensimmäinen ajatus elokuvan jälkeen on että älkää vaan tuhotko tätä tyyppiä, antakaa olla juuri noin, omaääninen, kovaääninen, epävarma, itsevarma, isossa hupparissa ja tekokynsissä tai ihan missä tahansa asuissa, rakastettava, äykäs, hauska ja niin taitava, tehkää kaikkenne, jottei käy se mitä niin usein käy.

R.J. Cutlerin ohjaama Billie Eilish: The World’s A Little Blurry on todella hyvä dokumentti. Intiimi, herkkä ja koukuttava, ja ehdottomasti myös musiikin kannalta kiehtova. Heti alun kohtaus, jossa 17-vuotias Billie Eilish istuu isoveljensä Finneaksen sängyllä ja nauhoittaa Bad Guyta, on lähes maagista katsottavaa. Jos jossain vaiheessa onkin ajatellut, ettei Eilishin tarina voi olla totta, että sen on pakko olla jokin täydellisesti kirjoitettu ja rakennettu mainostemppu teinitytöstä ja tämän veljestä jotka sävelsivät, sanoittivat, tuottivat ja nauhoittivat kokonaisen albumin kotonaan ja voittivat sillä viisi Grammy-palkintoa, karisevat nämä ajatukset elokuvan äärellä hetkessä.

Että musiikkia voi elää, luoda ja tehdä näin, mieletöntä, ja niin kiehtovaa. ”Our whole family was like a big fucking song”, Billie nauraa ja se on helppo uskoa.

Musiikin lisäksi elokuvan ytimessä on nimenomaan perhe, siitä huokuva lämpö ja rakkaus, täysin pidäkkeetön ja rajaton luottamus sen jokaista jäsentä kohtaan, ah. Kunpa jokainen maailman lapsi saisi kokea sen. Ja miten siitä riippumatta (ja myös sen takia) Billie on ihan kuin kuka tahansa teini-ikäinen. Rakastuva ja sydämensä särkevä, hapuileva, levoton ja varautunut. Soitettuaan keikan Coachella-festareilla (jota ennen mm. Katy Perry ja Orlando Bloom tulevat halaamaan häntä ja toivottavat onnea eikä Billie edes tunnista Bloomia, luulee tämän olevan vaan joku Perryn tylsä kaveri, ahahaaaa) hän haluaa vain soittaa poikaystävälleen, joka ei edes vaivaudu tulemaan tapaamaan häntä vaan haluaa juhlia kavereidensa kanssa, Billien ilme ja itkua pidättelevät kasvot, en kestä.

Eilishilla on myös Touretten-oireyhtymä ja penikkatauti, hänen kehonsa pettää fyysisen rasituksen alla toistuvasti, on tilanteita joissa loputtomat fanitapaamiset, kuvaussessiot, toiveet, odotukset, pyynnöt ja paineet selkeästi murtavat häntä, ja silti hän kokoaa itsensä, uudestaan ja uudestaan, se on melkein uskomatonta, tämä tyttö on 17-vuotias, miten se on mahdollista?

Näin läheltä kuvattu, näin lähellä kohdettaan oleva dokumentti yhdestä aikamme tunnetuimmista pop-tähdistä on aivan poikkeuksellinen. Miten vahvasti siitä välittyy tunne ja läsnäolo, hurja palo ja intohimo musiikkiin, ja juurikin se miten valtavan tärkeää, ehkä tärkeintä, meille jokaiselle on paikka jossa tulemme rakastetuksi, arvostetuksi ja suojelluksi juuri sellaisina kuin olemme. Ja miten, vaikka onkin jo saavuttanut ja myös uhrannut niin paljon, on hän yhä vasta kaiken alussa, miten lähes lapsenomaisen innostuneesti hän suhtautuu kaikkeen, myös tähän dokumenttiin.

”When we first met and were chatting about the (film), I was like, ’What would you want it to be like?’ ” director R.J. Cutler tells USA TODAY. ”And she said, ’I want it to be like ”The Office.” ’ She wanted that kind of real and comprehensive (approach), and that relationship with the camera where a glance over can break the fourth wall. We do it two or three times in these critical moments, where she looks right down the barrel of the camera. You know that she’s seeing you and she knows you’re seeing her. It’s that very Billie Eilish connection with the audience.” 

I just love her! Ja rakastan myös tätä Carpool Karaoke -jaksoa, sitä on mahdotonta katsoa tulematta hyvällä tuulelle.

.

Mietin sitäkin miten tärkeä esikuva Eilishin on oltava varsinkin nuorille ja varsinkin näinä aikoina. Pukeutua miten itse tahtoo (olkoonkin että tässä vaiheessa kyse on jo tarkkaan rakennetusta imagosta), puhua mielenterveydestä ja sydänsuruista, asua kotona ja iloita ajokortista, olla yhtä aikaa hölmö ja päättäväinen, uskoa siihen mitä tekee ja uskaltaa tuoda se kaikki esille vaikka välillä pelottaakin, ihan mieletöntä. Koska vaikka hän on poikkeuksellisen lahjakas ja hänen elämänsä nykyään todella kaukana tavanomaisesta (mitä se sittenkin onkin), välittyy elokuvasta se sama tunne kuin hänen musiikistaan: Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.

(Tekisi mieli myös avautua oikein kunnolla siitä miltä dokkarin upeiden keikka- ja festaritaltiointien katsominen tuntui, miten sydän alkoi hakata musiikin tahdissa, miten järjettömän ihanaa olisi tanssia itsensä hikeen väkijoukossa, laulaa, kiljua ja nauraa, halata tuntemattomia ja jakaa kokemus niin täydellisen yhdessä, mutta en nyt lähde siihen. Vielä se hetki taas koittaa, vähän kun vielä jaksetaan niin sitten! Ja jos Eilish joskus tulee Suomeen niin olen eturivissä. Tai jossain rivissä. Mutta siellä, ehdottomasti.)

.