Lauantaina tanssin melkein aamuun asti, vähän myöhemmin iskee tyhjyys.
En jaksa kirjoittaa mitään, on outoa ja yksinäistä olla kirjoittamatta.
Käyn läpi lasten vaatteita, tyhjennän komeroita, imuroin.
Luen, hitaasti, ajatus katkeillen.
Ajattelen, että tätä odotin, juuri tätä, että kirja on valmis ja saan vain olla, nyt olen tässä enkä tiedä mitä tehdä sillä ettei mitään tarvitse juuri nyt tehdä.
Tekemättömyys ei ole ongelma vaan se apeus, asiat ja liikahdukset tuntuvat turhilta kun niistä ei kirjoita.
Mikään tässä ei ole ongelma, ei oikeasti, ei tietenkään.
Ajattelen, että pian taas kirjoitan ja saatan kaivata juuri tätä (ehkä en kuitenkaan).
Olen huono siirtymissä.
Kaipaan joka päivä sitä tunnetta kun onnistun kirjoittamaan hyvän lauseen, tai ei, hetkeä juuri sitä ennen, kun tajuan.
Mutta tämän uuden kirjan kirjoittamista en kaipaa.
Miten missä milloin jaksan aloittaa kokonaan uuden, mistä se kertoo, apua.
On pms, kaatosade, kahvi kaatuu matolle, silmiä kutittaa, en tiedä miten päin olla, mihin asettua, ehkä ei mitenkään, ei minnekään.
Siivoan olkalaukkuni ja löydän viime viikolla ostamani Joan Didionin esseekokoelman Let Me Tell You What I Mean, sen kannesta tulee merkityksellinen olo, sitä on vaikea selittää.
A way of looking but not joining, a way of moving through but not attaching –
Didion kirjoittaa Hemingwaysta, I know what she means.
Huomaan että vähän nolottaa kaikki tämä, vellominen ja jahkailu, silti se on juuri nyt näin, olkoon, silti tekisi mieli listata kaikki hyvät painavat tärkeät asiat, vetoomukset, lahjoitukset, mielipiteet, maailma, mutta mitä se tästä muuttaisi, ei mitään.
Koska oikeasti olen viime päivät syönyt nuudeleita, katsonut Sinkkuelämää ja miettinyt kaikkea tätä, uudestaan ja uudestaan, vähän maailmaa ja uutisia mutta oikeasti sitä miten vaikea kirjasta on päästää irti ja siirtyä kohti uutta, että miten tämä on joka kerta näin vaikeaa vaikka sen tietää joka kerta tulevan (sen on pakko tulla) ja myös menevän ohi,
a way of moving through but not attaching.
Kiitos tästä! Olen tutkija ja jännä miten tuo ihan sama tunne tulee, kun on saanut jonkin tietellisen artikkelin tai tekstin valmiiksi. Usein sitä on odottanut hetkeä, kun teksti on valmis mutta sitten kun hetki tulee, tuntuukin juuri tuolta, mitä kirjoitit.
TykkääTykkää
Kiitos tästä, luin tämän jo silloin ja se ilahdutti, en tiedä miksen vastannut. ❤
TykkääTykkää