Maailma käden ulottuvilla

,

Syyskuun hailakka taivas häikäisee, kun Paula seisoo taas jalkakäytävällä, hän siristää silmiään ja horjahtaa kuten aina poistuessaan elokuvateatterista, palatessaan todelliseen elämään. Äskeinen kohtaus – eteishalli, odotus, tapaaminen – pitkittyy ja vääristyy kun hän kävelee pitkin rue de Métalia hautautuneena ihmeellisten sanojen kaikuihin. Tässä maailmassa on enemmän, hän ajattelee, enemmän tapoja nähdä ja kertoa siitä.

’

Ranskalainen Maylis de Kerangal on kahdella teoksellaan ottanut paikan lempikirjailijoideni joukossa.

Sitä on vaikea selittää, mutta jokin hänen tavassaan (täysin poikkeuksellisessa) kirjoittaa ikään kuin tarinasta tai jopa kirjallisuudesta irrallaan, siten, että kieli itsessään on kaikkea ajava voima, että juuri se kielen rytmi ja loputtomat sävyt rakentavat teoksen, mutta kuitenkin niin, että myös itse tarina säilyy eheänä, kiehtovana ja moniulotteisena alusta loppuun, siinä on oltava jokin kuudes aisti tai kielellinen nerous, en tiedä, mutta rakastan sitä.

’

Paula Karst muuttaa Pariisista Brysseliin opiskellakseen koristemaalarikoulussa. Hän harjoittelee, toistaa, jäljentää, maalaa, kopioi, ottaa maailmaa haltuun siveltimenveto kerrallaan. Elämä on ihmeellistä, yksinäistä, täyttä, uuvuttavaa, riemukasta ja joskus liikaa, sydän lyöden ja välillä särkyen hän valmistuu, saa töitä, palaa kotiin, lähtee taas, kulkee sinne minne työ hänet vie, aina mielessään yksi joka on jättänyt jäljen.

Luin tätä hitaasti, yli kuukauden, osittain koska oma mieli on ollut oman kirjan jäljiltä yhä vähän sikinsokin ja räjähtänyt, osin koska tällaista kieltä ja kerrontaa on pakko säästellä, antaa sen laskeutua, yksinkertaisesti nauttia siitä, että yhden on mahdollista kirjoittaa ja toisen siten lukea kolmen sivun virkkeitä ilman, että siinä on mitään väkisin väännettyä, kikkailevaa tai raskasta, että joku on näin helvetin hyvä kirjoittamaan.

Että juuri sen kielen avulla voi päästä niin täydellisen lähelle ihmistä, tässä tapauksessa Paulaa, joka muodostuu kuin ystäväksi, vaikkakin hieman etäiseksi, sellaiseksi jonka lähellä tekee mieli olla koska mitä tahansa tai ei yhtään mitään saattaa tapahtua ja molemmat vaihtoehdot ovat kiinnostavia.

...hän muuttuu pirstaleisen tunne-elämänsä, ohimenevien ihastusten ja sydäntä korventavan vaihtovirran myötä epävakaaksi. Hän oppii pitämään varansa, olemaan innostumatta liikaa, aloittamaan aina alusta, hänellä on kolme eri poikaystävää ja muutenkin, kahtena ensimmäisenä Italian vuotenaan, irtosuhteita, joita muodostuu aina työkeikkojen aikana tai juuri ennen kun työ pitäisi luovuttaa, aivan kuin lähtemisen läheisyys saisi höllentämään ohjia. Eräänä maaliskuisena sunnuntaina hän purskahtaa itkuun Frecciarossa-luotijunassa Milanon ja Rooman välillä.

’

Kiinnostavaa on myös se, että siinä missä Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät oli paitsi kerronnaltaan yhtä vaikuttava myös sellainen joka meni täysin tunteisiin, oli tämä jotenkin kevyempi, ilmavampi, mutta silti aivan yhtä ihana, looginen ja upea. Olen varma, että de Kerangal voi kirjoittaa mitä ja mistä tahansa, ja olen aivan myyty.

Erityiskiitos myös Ville Keynäksen ja Anu Partasen mielettömän hienolle suomennokselle ja Anna Makkosen kauniille kannelle. Jotenkin tämä oli jokaista elementtiä myöten aivan valtavan hieno ja taitavasti tehty, kirjallisuutta jollain aivan erityisellä tavalla.