muutos: metodi

’

Muistan illan, jolloin yritin kyyneleet silmissä lausua sanan ”jaune” ja sanoa ”zoon” eikä ”zaan” kuten siihen asti, yritin mutta en onnistunut, menneisyys oli kaikkialla suussani, kudoksissa ja lihaksissa, en voinut käsittää, miten suu saattoi olla niin kankea, ettei se kyennyt lausumaan yhtä pienen pientä sanaa, ja avuttomuus nosti kyyneleet silmiini.

’

Eddy Belleguele päättää muuttua. Hän päättää jättää taakseen ahtaan, vihaisen, kylmän ja köyhän kodin ja kylän, tulla joksikin toiseksi, kokonaan uudeksi. Hän pääsee pienen kaupungin taidelukion kautta Pariisiin ja Espanjaan, hän pakenee kerta toisensa jälkeen, ja kaikki tosiaan muuttuu, hänen puhetapansa, vaatteensa ja naurunsa, kävelytapa, ruokavalio, hiusraja ja nimi, ihan kaikki – paitsi suru ja kipu hänen sisällään.

’

Édouard Louisin Muutos: metodi on järkyttävä, hurja, koskettava ja suoruudessaan kiihkeä kuvaus luokkanoususta, sen takana piilevistä syistä ja seurauksista joita se saa aikaan. Teoksen intensiivisyys, joka yhdistyy äärimmäisen tarkkaan, paikoin lakoniseen, paikoin vimmaiseen kerrontaan (jonka Lotta Toivanen on hienosti suomentanut), on pökerryttävä – luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, en voinut tehdä mitään muuta kuin lukea.

Halusin muuttua vapautuakseni ja paetakseni, olin valmis valitsemaan minkä tahansa ulospääsytien. Tuo vaihtoehto- kirjoittaminen ja kirjat – sattui olemaan ainoa minulle tarjoutunut väylä, kun ensin tutustuin Elenaan ja myöhemmin kuulin Didierin luennon. Ainoastaan kirjat ja kirjoittaminen tarjosivat minulle todellisen, konkreettisen mahdollisuuden muuttua jälleen.

’

Teoksen läpäisevä syvä yksinäisyys ja melankolia voisi jonkun toisen kirjoittajan käsissä muuttua laahaavaksi, mutta häikäisevän taitava Louis onnistuu säilyttämään tummassa, rytmiltään täydellisessä kerronnassaan sellaisen ilmavan vaivattomuuden, johon vain parhaat pystyvät.

Riveillä ja rivien välissä huokuva suru, ainainen kaipaus -minne?- ja kyky tarkastella itseään sekä sisältä että ulkopuolelta, tekevät lukukokemuksesta painavan ja tiheän, muttei hetkeksikään raskaan. Kirjailijan tehtävä ei ole selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, Louis kirjoitti teoksessaan Naisen taistelut ja muodonmuutokset, ja niin hän tälläkin kertaa tekee, uskomattoman taitavasti ja suoraan.

Onko minut tuomittu toivomaan aina toisenlaista elämää?

Kirjoitan, koska toisinaan kaiketi kadun, toisinaan kadun sitä että etäännyin menneisyydestä, toisinaan epäilen, onko ponnisteluistani sittenkään ollut mitään hyötyä. Toisinaan ajattelen, että kaikki taistelu on ollut turhaa ja että pakenemalla olen sinnikkäästi tavoitellut onnea, jota en ole koskaan saavuttanut.

’