Naisen taistelut ja muodonmuutokset

’

Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.

’

Ensin tämä: aloittaessani Édouard Louisin neljännen suomennetun romaanin lukemisen, en tiennyt hänestä mitään. Tai tiesin toki sen, että hänen teoksensa ovat valtavan arvostettuja ja palkittuja, että jokainen jonka kanssa olen viimeisen kahden vuoden aikana kirjallisuudesta puhunut, on kehunut häntä lähes varauksetta, mutta en ole lukenut aiempia teoksia, enkä niiden arvioita. Näin käy usein silloin kun kaikki tuntuvat puhuvan yhdestä ja samasta kirjailijasta. Ajattelen, että haluan lukea sitten kun on vähän hiljaisempaa; enemmän tilaa tekijän ja teosten ympärillä.

Sitten: aloitin, enkä voinut lopettaa.

Rakastin kerronnan keskittynyttä vähäeleisyyttä, upeasti käytettyä toistoa, jokaisen lauseen ja virkkeen hallittua rytmiä ja rakennetta, ja kaiken yllä olevaa latausta, joka oli yhtä aikaa niin kirkas ja painava.

Kaikki sai alkunsa eräästä valokuvasta.

Poika katsoo kuvaa, jossa hänen äitinsä on nuorena. Pää kallellaan, kasvoillaan kareileva hymy, ehkä haparoiva viettelys. Kuvan nainen on nuori, tunnelmassa aavistus edessä olevasta elämästä, mahdollisuuksista ja onnesta. Nainen, josta pian tulisi äiti ja vaimo, nainen, jonka elämän pian rajaisi ahtaat seinät, köyhyys ja väkivalta.

Kun näin äidin onnellisuuden, tajusin, miten epäreilua sen tuhoaminen oli ollut.

’

Päivät ja vuodet ovat tahmaisia, käryisiä ja meluisia, juuri mitään ei tapahdu ja silti elämä on jatkuvaa selviytymistä.

Lapsen katse seuraa vanhempiaan ja sisaruksiaan, yrittää hahmottaa niitä säikeitä, jotka jättävät heidät yhteiskunnan reunamille, ja lopulta myös niitä, jotka onnistuvat rakentamaan jonkinlaisen yhteyden lapsen ja äidin välille.

Lopputulos on täydellisen intiimi ja ehdottoman poliittinen muotokuva naisesta, joka ei sittenkään anna periksi.

Äiti kertoi tarinoita suvustaan ja naapureista, mutta en kuunnellut. Minä valitin: Älä koko ajan höpötä! En ymmärtänyt, että äiti puhui kestääkseen tylsyyttä, sitä että tunnit ja päivät isän kanssa eletyssä elämässä toistuivat täsmälleen samanlaisina, en ymmärtänyt, että omasta elämästä kertominen oli äidille, kuten minullekin vuosia myöhemmin, paras tapa kestää oman elämän painolasti.

’

Ranskalainen kirjallisuus on aina ollut minulle vähän vaikeaa. Jään etäälle, en saa otetta. Jokin siinä viileässä älykkyydessä on minulle vierasta. Esimerkiksi tuoreen Nobel-kirjailija Annie Ernaux’n teokset ovat toki taidokkaita ja hienoja, mutta eivät kuitenkaan ole tehneet minuun mitään järisyttävää vaikutusta. Olen yrittänyt löytää tähän tarkempia vastauksia, toistaiseksi siinä onnistumatta. Marguerite Duras on minulle tärkeä kirjailija, mutta tarkemmin ajateltuna kun puhun Duras’ta puhun aina vain teoksista Kirjoitan ja Ei muuta, en hänen romaaneistaan. (Jos teillä on joitain ranskalaisia suosikkikirjailijoita, niin olisi kiva kuulla. Louisin aiemmat teokset aion kyllä nyt myös lukea.)

’

Lopuksi: tämän teoksen nimi tuntuu sopivan hyvin yhteen tämän marraskuun kanssa. Jokainen päivä tuntuu olevan pieni taistelu, välillä onneksi ilmenee myös pieniä muodonmuutoksia.

Vanhempi tytöistä raivoaa esiteiniyttään, pienemmällä on korvatulehduskierre. On pimeää ja kylmää, minulla vatsa kipeä ja hormonit sekaisin. Juoksen aamuisin liukkailla kaduilla ja kiroilen. Uutiset masentaa ja maailma palaa.

Olen marraskuun lapsi ja taite syksystä talveen on aiemmin ollut aivan hyvä, mutta nyt, en tiedä.

Yritän lukea ja kirjoittaa, välillä vain vetää syvään henkeä. Keskityn hetkiin kun pilvet rakoilevat ja valoa putoaa kaiken ylle, viikkoja kestänyt hämärä muuttaakin muotoaan.

’