Tainnutuskehto

sisältövaroitus: väkivalta

’

Onko jokin kohta, jossa kaikki oikenee tai loksahtaa paikoilleen, ja voiko sanoa, että näin siinä sitten kävi?

Kaikki tarinat ovat kuitenkin vaan eloon jääneiden versioita, muistan Jannan joskus sanoneen.

’

Olen miettinyt viikon mitä ja miten tästä kirjasta kirjoittaisin enkä vieläkään tiedä, mutta haluan kirjoittaa, haluan jotenkin sanoittaa miten hurja ja voimakas sen todistusvoima on, yhtä aikaa järkyttävä ja empaattinen, herkkä ja äärimmäisen intensiivinen. Aivan kuin yhdessäkään kohdassa ei olisi annettu periksi tai menty helpomman kautta. Jokaisella lauseella ja kuvalla on merkitys, jokainen jää mieleen.

’

Iiris, nuori eläinlääketieteen opiskelija, haluaa auttaa, tehdä työtä jolla on merkitys. Rikkinäinen lapsuus ja jokin terävä, sisäinen horjahtelu aaltoilevat hänen sisällään, mutta samalla vuosikurssilla opiskelevat Santeri, Janna ja Elvi muodostavat yhteisön, kuin perheen, jonka luomissa raameissa voi elää ja hengittää.

Ja sitten alun helppous on ohi.

Lihatarkastuksen kurssi kestää koko kolmannen vuoden syksyn. En aio tarkastuseläinlääkäriksi. Haluan yksinkertaisesti sivuuttaa teurastamoasiat niin vähällä kuin tutkintorakenne sallii. Kytken ajatukset pois päältä, opiskelen pinnallisesti ja unohdan sitä mukaa kuin kirjoitan vastauksia tentissä.

Melkein jokainen sika, kana, kalkkuna ja minkki kokee viimeisenä helvetillisen paniikin ja tukehtumisen tunteen. Kymmeniä miljoonia tukehtumisia tässä maassa joka vuosi, koska se on halpaa ja nopeaa. Mittakaavaa on vaikea käsittää. Vaihtoehtoja olisi, mutta niitä ei kustannussyistä haluta ottaa käyttöön.

Ja kun eläinlääkäri valvoo sitä, niin senhän on pakko olla ok, Santeri sanoo.

’

Elli Valtonen on kirjailijan työn ohella eläinlääkäri, mikä väistämättä lisää teoksen painoarvoa. Hän tietää mistä kirjoittaa, ja kirjoittaa siitä niin, että vatsaan sattuu.

Eläinten hirvittävä kärsimys aivan sietämättömissä olosuhteissa, teurastamoissa ja yksityisasunnoissa, on kuvattu niin tarkasti ja viiltävästi, että kirja on hetkittäin laskettava käsistä, yhtä kohtaa en pystynyt lukemaan ollenkaan. Samalla se kuitenkin onnistuu olemaan kaunista ja äärimmäisen taitavaa kaunokirjallisuutta keskeltä monisyistä elämää ja ystävyyttä, jonka äärellä nämä nuoret yrittävät hahmottaa suuntaansa maailmassa. Kerronta on eleetöntä ja rauhallista, tekstin rytmi on kohdillaan ja kaiken yllä väreilee, kaikesta huolimatta, jokin energia, lämpö, pakahduttava uskallus olla kääntämättä katsettaan silloinkaan kun mieli tekisi. Romaani raastaa, mutta sen lukeminen ei pelota, päinvastoin, sen lukemista ei voi lopettaa. Pimeimmänkin keskellä läikehtii valoa, toivoa, sittenkin.

Sitten tajuan, että koira on siinä. Lähellä. Etunurkassa. Se värähtää ja kohottaa päätään, kun nousen istumaan, hännänpää läpsyttää lattiaa muutaman kerran. Sen kupista on haukattu ruokaa, ja sen huulikarvat ovat kosteat. Se aikoo elää.

Suljen puhelimen. Sammutan valot. Käyn takaisin makuulle. Pimeässä koira rapistelee jalkojeni viereen ja huokaa.

En ole menossa minnekään nyt toistaiseksi, en ole töissä, olen ihminen.

’

En ajattele, että taiteella olisi jokin velvoite vaikuttaa tai muuttaa yhteiskuntaa. Silti juuri tällaiset, todistusvoimaltaan järisyttävät teokset voittavat minut välittömästi puolelleen, varsinkin kun sen tekee näin upeasti, kun teos on paitsi rohkea, myös taiteellisesti kunnianhimoinen ja vakuuttava. Ihailen heitä, jotka eivät pelkää, tai tekevät pelosta huolimatta.

Tainnutuskehdon lukeminen herättää turhautumista, vihaa ja surua, se kääntää vatsan ja sydämen ympäri, ja hyvä niin. Toivon, että sen lukee kaikki, ja erityisesti Helsingin Sanomien arviossakin mainitut silmänsä todellisuudelta ummistavat lihansyöjät.

Mietin lukiessani Suvi Auvisen teosta Lihan loppu ja Jonathan Safran Foerin teosta Me olemme ilmasto. Suosittelen niitäkin ihan jokaiselle.

Mietin lapsiani, joiden kanssa keskustelemme viikottain siitä miksi olen vegaani ja mitä se tarkoittaa, miksi emme osta kotiin lihaa ja miksi kaikkien elävien olentojen elämän ja kuoleman tulisi olla yhtä arvokas, miksi toiset ajattelevat lihan makua ja toiset tuntevaa, herkkää ja uteliasta eläintä. Mietin mitä vastaan, kun hekin jossain vaiheessa tulevat ihmettelemään, miten laillisissa ja laittomissa puuhissa ei ole käytännössä mitään eroa. Jos vetää kissalle tai koiralle muovipussin päähän, on eläinsuojelurikollinen sairas peto. Mutta kun rakentaa hiilidioksidikammion, niin saa tukehduttaa kenet haluaa omalla pikku tuhoamisleirillään.

’