me olemme ilmasto

 

Tämä on todella pitkä teksti. Toivon, että luet sen loppuun asti ja jaat sitä eteenpäin.

 

On uuvuttavaa pohtia edessä olevien uhkien monimutkaisuutta ja mittakaavaa. Tiedämme, että ilmastonmuutos liittyy jotenkin saasteisiin, jotenkin hiileen, merten lämpötilaan, sademetsiin, jääpeitteisiin… mutta harva osaa selittää, millä lailla oma käytös ja yhteinen käyttäytymisemme voimistaa hirmumyrskyjen tuulet lähes viidenkymmenen kilometrin tuntivauhtiin tai vaikuttaa napapyörteeseen niin että Chicagossa on kylmempää kuin Etelämantereella. Lisäksi meiltä unohtuu helposti, miten paljon maailma on jo muuttunut. Emme säikähdä sitä, että Manhattanin ympärille ehdotetaan rakennettavaksi viidentoista kilometrin suojavallia. Hyväksymme kohonneet vakuutusmaksut ja sen, että äärisäät – suurkaupunkeja hipovat maastopalot, jokavuotiset ”historialliset tulvat”, ennätyshelteiden kuolleisuusennätykset – ovat vain sääilmiöitä.

Planeetan kriisi ei ole helppo tarina kerrottavaksi, mutta se ei ole osoittautunut myöskään hyväksi tarinaksi. Se ei vakuuta meitä, eikä edes kiinnosta.

 

Minua on aina vähän ärsyttänyt lause ”jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, lue tämä”, ikään kuin kirjoja oikeasti voisi laittaa tärkeysjärjestykseen, ja miksi kukaan ylipäätään lukisi vuoden aikana vain yhden kirjan, mutta silti, sanon sen nyt: jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, lue tämä, amerikkalaisen Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto.

Se on todella hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu, tarkka, rauhallinen, älykäs ja kirkas kuvaus ihmisestä ja maapallosta, siitä tuhosta jota olemme jo aiheuttaneet ja tulemme vielä aiheuttamaan, mutta ennen kaikkea niistä pienistä, valtavan suurista teoista, joita jokainen meistä voi tehdä, jotta seuraavilla sukupolvilla, olemassa olevilla ja tulevilla, olisi mahdollisuus elää tällä planeetalla jatkossakin.

Minulle itselleni se on myös ensimmäinen kirja, jonka äärellä pystyn jollain tapaa ymmärtämään sen, miksi meistä niin harva tekee mitään vaikka aivan hyvin tiedämme, että olemme jo kauan aikaa sitten ohittaneet sen pisteen, missä oli vielä mahdollista valita välinpitämättömyys ilman peruuttamattomia seurauksia.

 

Ongelma maapallon kriisissä on se, että vastassa on joukko sisäänrakennettuja ”apatiaharhoja”. Vaikka monet ilmastonmuutokseen liittyvät katastrofit – äärisäät, tulvat, maastopalot, pakolaisuus ja luonnonvarojen niukkuus – ovat raflaavia, ne koetaan henkilökohtaisesti ja ne kertovat tilanteen pahenemisesta, kokonaisuutena ne eivät tunnu siltä. Ne tuntuvat abstrakteilta, kaukaisilta ja erillisiltä tapahtumilta, eivät välähdyksiltä alati tihentyvästä tarinasta.

Niin sanotut ilmastoskeptikot torjuvat johtopäätöksen, jonka 97 prosenttia ilmastotieteilijöstä on tehnyt: maapallo lämpenee ihmisen toiminnan vuoksi. Mutta entä me, jotka pidämme ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta totena? Emme ehkä ajattele, että ilmastotieteilijät valehtelevat, mutta pystymmekö uskomaan heidän viestiään? Eikö sellaisen uskon pitäisi havahduttaa meidät näkemään asiaan liittyvä kiireellinen imperatiivi, järkyttää kollektiivista omaatuntoamme ja herättää meissä halun tehdä pieniä uhrauksia nyt, jotta välttyisimme valtavilta uhrauksilta tulevaisuudessa?

Jos hyväksymme tosiasian (sen että olemme tuhoamassa planeettamme) mutta emme pysty uskomaan sitä, emme ole sen parempia kuin ne, jotka kiistävät ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen.

 

Kyse on siis myös uskomisen kriisistä. Me tiedämme mitä tapahtuu, me näemme sen ympärillämme ja uutisissa joka päivä, mutta mielemme ei sittenkään suostu uskomaan sitä. Se on häkellyttävää mutta totta. Tunnistan tämän täysin omallakin kohdallani. Minä tiedän, että ilmastonmuutos on totta mutta silti, vaikka luen järkyttäviä tilastoja ja lukuja siitä mitä tulee tapahtumaan, tulee vaikka pystyisimme rajoittamaan ilmaston lämpenemisen kahteen asteeseen (merten pinta nousee noin puoli metriä, Grönlanti alkaa sulaa peruuttamattomasti, Amazonin sademetsistä tuhoutuu 20-40 prosenttia, 400 miljoonaa ihmistä kärsii vedenpuutteesta, kaikista eläinlajeista puolet kuolee sukupuuttoon, kaikista kasvilajeista 60 prosenttia kuolee sukupuuttoon ja maailman bruttokansantuote henkeä kohden laskee noin 13 prosenttia) ei nämä faktat saa minua tuntemaan tarpeeksi,

niiden tunnevaikutus ei todennäköisesti kestä edes tämän lauseen loppuun asti. Kirjoitin nuo lukemat toivoen, että uskoisit niihin. Itse en usko.

 

Tämä on jotenkin aivan järisyttävää. Sillä, että tietää jonkin asian olevan totta, ei oikeastaan tee yhtään mitään, jos siihen ei myös usko. Asian ajatteleminen ei tee asiasta totta. Samaan aikaan kun minä ajattelen – sinä ajattelet, me ajattelemme – meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme muokkaavat maailmaa ja tuohavat sitä. Eli tieto itsessään ei riitä, mutta ilman sitä ei tietenkään voi tehdä fiksuja ja hyviä päätöksiä.

Foerin kirjassa hienointa onkin se, miten hän erilaisia historiaan ja nykyhetkeen liittyviä yksityiskohtia, kokemuksia ja tarinoita kertoen onnistuu kuvaamaan ihmistä kriisien, taitekohtien ja mullistusten keskellä, sitä miten juuri yksilön toimet ovat vaikuttaneet yhteisön toimiin, kertoneet yhteistä tarinaa, muokanneet maailmaa. Ja miten hän siten rauhallisesti ohjaa lukijan kohti sitä tärkeintä yksittäistä tekoa, josta voi tulla yhteisön, koko maailman, tärkein teko ilmastonmuutoksen estämiseksi.

Se mistä luovumme, kertoo keitä me olemme. Ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurin kriisi. Se on kriisi, jonka kimppuun käydään aina yhdessä mutta joka kohdataan yksin. Enää emme pysty saamaan sekä entisenlaisia aterioita että entisenlaisen maapallon.

Missä sinä olit silloin kun teit oman päätöksesi?

 

Ja sitten seuraava hurja fakta: se, ettei syö eläinperäisiä tuotteita aamiaisella ja lounaalla, pienentää vuotuista hiilijalanjälkeä 1,3 tonnia. 1,3 tonnia. Vaikka itse en kuulu siihen joukkoon, jolle ruoka on identiteettikysymys, olen päättänyt yrittää ymmärtää heitä joille se on, heitä jotka eivät vain pysty syystä tai toisesta olemaan kokonaan syömättä eläinperäisiä ruokia. Mutta tämän tiedon valossa ei edes tarvitse! Riittää, ettei niitä syö aamiaisella eikä lounaalla. Se ei voi olla identieettikysymys, se ei ole edes mikään uhraus. Se on naurettavan pieni teko sen valtavaan vaikutukseen nähden.

Samaan tapaan kuin Suvi Auvisen hienossa Lihan lopussa, myös tässä lihan tehotuotannosta ja sen syömisestä puhutaan siten, ettei sen täydellinen loppu ole mahdollinen, eikä lopulta edes välttämätön. Tietenkin ideaali olisi se, että kaikki maailman ihmiset siirtyisivät vegaaniseen ruokavalioon, mutta realistista se ei ole. Mutta mitä harvemmin jokainen meistä valitsee lihaa kaupassa tai ravintolassa, sen parempi. Mitä vähemmän lihaa näin ollen tuotetaan, sen parempi.

 

Maa, jota viljelemällä voitaisiin ruokkia kaikki nälkäiset, on varattu karjalle, jolla ruokitaan liikasyöneet.

YK:n entinen ruokaturvan erikoisraportoija Jean Ziegler on kirjoittanut, että sadan miljoonan vilja- ja maissitonnin ohjaaminen biopolttoaineisiin on rikos ihmiskuntaa vastaan maailmassa, jossa lähes miljardi ihmistä näkee nälkää. Tätä rikosta voisi kutsua tapoksi. Sen sijaan hän ei maininnnut, että joka vuosi maataloudessa ohjataan yli seitsemän kertaa hänen mainitsemansa määrä viljaa ja maissia eläimille, jotta vauraat ihmiset voisivat syödä niitä. Tätä rikosta voisi kutsua kansanmurhaksi. Joten ei, teollinen maatalous ei ”ruoki maailmaa”. Teollinen maatalous näännyttää maailmaa nälkään samalla kun tuhoaa sitä.

 

Irroitettuna kokonaisuudesta tämä on kovaa ja väistämättä myös aika lannistavaa puhetta, mutta itse kirja on kaikkea muuta. Foer kirjoittaa niin hyvin, ja teoksen suomentaja Ulla Lempinen onnistuu käännöksessään niin hienosti, että valtava määrä hyödyllistä ja havahduttavaa tietoa ja faktaa ei tunnu ahdistavalta hyökyaallolta vaan teksti virtaa omaan tietoisuuteen valon tavoin. En oikeasti voi kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta, että joku tämän kirjan luettuaan ei haluaisi muuttaa omia elintapojaan, ennen kaikkea lentää harvemmin ja syödä vähemmän lihaa.

Toisaalta, minulla on muutama ystävä, joille on suositellut Lihan loppua ja he ovat sanoneet ihan suoraan, etteivät halua lukea sitä koska sitten heidän olisi pakko muuttaa elintapojaan. Minulla on monta ystävää, jotka ovat hurjan eläinrakkaita, mutta syövät silti päivittäin lihaa silmää räpäyttämättä, asettavat toiset eläimet arvokkaiksi ja toiset tapettaviksi, syötäviksi.

Nyt koko ihmislaji uhkaa itseään joukkoitsemurhalla. Ei siksi, että joku pakottaisi siihen. Ei siksi, ettemme tietäisi paremmin. Eikä siksikään, ettei ole vaihtoehtoja. Tapamme itseämme, koska kuoleminen on mukavampi valinta kuin eläminen. Koska itsemurhan tekijät eivät ole ensimmäisinä kuolevaisten joukossa. Koska uskomme, että joskus jossakin joku nero keksii jonkin ihmeteknologian, joka muuttaa maailmaa niin ettei meidän tarvitse muuttaa elämäämme mitenkään. Koska lyhyen aikavälin mielihyvä on houkuttelevampaa kuin pitkän aikavälin selviytyminen.

Koska lyhyen aikavälin mielihyvä on houkuttelevampaa kuin pitkän aikavälin selviytyminen. (Tai eläinten oikeudet.)

 

Loppu on tulossa, emme vain halua uskoa sitä. Meidän on vaikea muuttaa mitään, uhrata mitään, luopua mistään, koska tarve ei ole niin ilmeinen, se ei katso meitä silmiin joka päivä, kuten vaikkapa tänä keväänä on tehnyt muuan virus. Me kykenemme muuttamaan toimintaamme, jos oikeasti uskomme että sillä on merkitystä. Ehkä osa ihmisistä on muuttanut toimintaansa vain koska on ollut pakko, vain koska muutkin ovat. Mutta niin se aika usein toimii. Jos kaikki muut niin minäkin.

Sekä makro- että mikrotasoilla teoilla on valtaa, ja maapallon tuhon ollessa kyseessä on epäeettistä väheksyä kumpaakaan tai julistaa, että jos suuria tekoja ei tehdä, pieniäkään ei kannata edes yrittää. Tietenkään yhden ihmisen päätös siirtyä kasvispohjaiseen ruokavalioon ei muuta maailmaa, mutta tietenkin miljoonat sellaiset päätökset muuttavat maailmaa.

 

Rakastan tätä kirjaa. Olen merkannut siitä joka toisen sivun. Se saa sydämeni lyömään nopeammin, se järkyttää, herättelee ja innostaa, ja ennen kaikkea se saa minut pysymään yhä vahvemmin päätöksessäni syödä mahdollisimman vegaanisesti ja lentämään todella harvoin, jos ollenkaan. Tuntuu hyvältä valita oikein, tuntuu hyvältä ajatella, että vaikka kaikki olisi sittenkin jo liian myöhäistä, voin sentään viidentoista vuoden kuluttua katsoa tyttäriäni silmiin ja sanoa että tein edes jotain, että edes yritin. Tuntuu hyvältä suhtautua kiihkeästi lasteni tulevaisuuteen, puolustaa sitä.

Kuvittele, että päätät olla syömättä eläinperäisiä tuotteita ennen päivällistä ja lennät vuodessa kaksi kertaa vähemmän? Onko se aivan mahdoton ajatus? Vaiko sittenkin ihan kohtuullinen?

Missä sinä olit kun teit oman päätöksesi?