suurenmoinen epävire

’

Pointti on se että mä tiedän että mun elämässä on huvittava aspekti. Mutta ei se mua itseäni naurata.

’

Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa (2019) oli ihana, häikäisevä ja lohdullinen. Tämä toinen, Suurenmoinen epävire, on aivan erilainen, ja silti jännästi täysin tunnistettava.

Viivi, kolmikymppinen kustannustoimittaja, työskentelee urkuja käsittelevän tietokirjan parissa ja tasapainottelee taloudellisen epävarmuuden, pinnan alla lainehtivan surun ja iholla kihelmöivän elämänjanon äärellä, tavoitellen ei ehkä onnellisuutta, mutta jotain eheää, käsin kosketeltavaa, selkeää suuntaa.

Elämä liikahtelee kaupungin kaduilla, baareissa, asunnoissa ja kahviloissa, se rakentuu pienistä yksityiskohdista, väreistä, äänistä, kosketuksista ja katseista, ennen kaikkea aistihavainnoista, jotka taas heijastuvat konkreettisista asioista, metallista, puusta ja muovista, ruoasta, viinistä ja kankaista, katseista ja seksistä, ja yhdessä tämä kaikki luo tunnistettavan ja silti ainutkertaisen kokonaisuuden.

Viivi kulki vesirajaan ja kumartui laskemaan hikoilevat kätensä veteen. Paratiisin tunne. Hän sekoitti vettä kahdeksikoille, kauhaisi sitten pohjasta kourallisen hiekkaa ja avasi nyrkkinsä pinnan alla. Veteen syntyi samea kohta. Hajaantuvat jyvät laskeutuivat veden aikaa noudattaen, kunnes olivat jälleen osa pohjaa.

Vähäpesola on taitava ja rauhallinen kirjoittaja – hän antaa tekstille tilaa hengittää, uskaltaa luottaa siihen. Kerronta on hidasta, vähäeleistä ja tarkkaa, paikoin melkein pysähtynyttä, ja kun tunnelmaan tottuu, se alkaa tuntua lähes vallankumoukselliselta. Ei ole mitään temppuja, kikkoja tai pelejä, ei todistamisen tarvetta tai kiirettä, on vain kieli, ja sillä kerrottu arkisen ainutlaatuinen tarina erilaisista ihmisistä, joista muodostuu romaanin ydin.

Kerronnan tyyneys antaa tilaa henkilöiden väliselle lämmölle ja energialle, ja etenkin Viivin hahmolle, joka asettuu mieleen ikään kuin vaivihkaa. Ihailen Vähäpesolan rohkeutta jättää asioita kertomatta, jättää tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Arkisen, yksityiskohtaisen konkretian rinnalla kulkee surun, kaipauksen ja rakkauden aallot, herkät ja huolelliset ihmismielen – ja kehon kuvaukset, jotka asettuvat vaivattomasti osaksi tarinaa. Viivi tarkkailee paitsi itseään ja ympäristöään, myös läheisiään, ja noista havainnoista muodostuu minulle romaanin vaikuttavimmat hetket.

[Alma] koukisti polvensa ja nousi suoraa kyytiä varpailleen. Hänen vartalonsa tärisi tottumattomana, mutta hän säilytti tasapainonsa. Kasvot kiilsivät hiestä. Alma kävi läpi muita asentoja välillä kiihdyttäen, palasi sitten takaisin musiikin tahtiin. Viivi seurasi, kuinka nautinto ja särkyneet kohdat nousivat hänen ruumiinsa pintaan.

Tästäkö Juuli oli haaveillut saadessaan lapsen, ja tätäkö hän oli pelännyt? Tytöllä oli vanha nimi, mutta hän oli uusi ja ihmeellinen. Hänen omaksumansa liikekieli, taide joka alkoi siitä mihin sanat loppuivat, johti aina 1600-luvulle saakka. Baletti oli yhtä kaunista ja ilmaisuvoimaista kuin armotonta ja luonnotonta. Tyttö hupparissaan ponnisti historiasta ja kuului tulevaisuuteen.

’

Romaani käsittelee myös Viivin toimittamaa kirjaa ja sen aihetta, urkuja ja niiden historiaa, sekä Viivin suhdetta teoksen kirjailijaan Johannekseen, ja tämä osuus jäi minulle vähän etäiseksi. Vaikka romaani toki muutenkin antaa arvoa elämän keskeneräisyydelle ja tärkeiden hetkien ohikiitävyydelle, tuntui kirjan toimitustyö ja sen kirjailija ehkä liiaksikin joltain välietapilta, ja aavistuksen päälleliimatulta. Niin sujuvasti Vähäpesola kuitenkin kirjoittaa, ettei lukeminen urkujenkaan äärellä tuntunut mitenkään työläältä, teksti kuljetti mukanaan.

(Tosin luettuani kirjan luin Vähäpesolan haastattelun, jonka myötä tämä osuus tarinasta valottui paremmin.

”Mikä uruissa sitten viehättää? Vähäpesola luettelee: Voimallisuus. Absoluuttinen suuruus. Väkivaltaisen voimakkaat äänet. Ihan pienet ja kirkkaat äänet. Monipuolisuus. Mutkikas tekniikka.

Vähäpesola haluaa sanoa vielä jotain, mutta se on vaikeaa. Hän aloittaa ja lopettaa lauseita kesken.

– Minulle tulee mieleen… ääni vie arjen ulkopuolella johonkin pyhyyteen, joka on muuten kaukana. Olen läpikotaisin kirjamuija, mutta kaipaan ääntä, jossa ei ole sanoja.

Kun päähenkilö Viivi on romaanissa pahoillaan ystävänsä puolesta, hänestä tuntuu, että sanat loppuvat kesken ja kurkkuun tulee sävelen kaipuu. Hän haluaisi soida.”)

’

Suurenmoinen epävire on viehättävä, hiljainen teos. Päähenkilönsä tavoin se kurottaa kohti, paikoin suoraan, paikoin pidättyvästi, syvään hengittäen.