onnenkissa

 

Henkilökohtainen on poliittista, joten onhan sillä merkitystä, jos minä vain lihas lihakselta ja ajatus ajatukselta lakkaan olemasta se minä, joka olen ollut koko elämäni ajan: tyttö ahtaassa roolissaan. 

 

Aino Vähäpesolan esikoisteoksessa Onnenkissa on kertojana nuori nainen, valloittava ja älykäs, tyyni ja kuriton, juurikin kaikista ahtaista, valmiiksi asetetuista ja (setien) päättämistä rooleista ja malleista irti pyristelevä, mutta kirjassa ja kerronnassa itsessään ei ole mitään ahdasta, päinvastoin,

se liikkuu ja hengittää, on sillä tavalla elossa että lukiessa sydän lyö hieman nopeammin ja silti tulee levollinen olo, en haluaisi kirjan koskaan loppuvan, tämä on niin raikasta ja rauhallista,

ei tarvitse olla tietyn ikäinen tai tietyssä asemassa kertoakseen miltä maailma näyttää, ei tarvitse pyytää lupaa keneltäkään tai olla edes lähelle valmis,

keskeneräisenä, keskeltä kaikkea, syntyy usein se kiinnostavin ja suorin,

ehkä jos saisin joogattua ja meditoitua jumit venyviksi kuin purkka, olisin askeleen vapaampi niin sukupuolen ja odotusten paineista kuin siitä yleisen harmin taakasta, jota elämä aiheuttaa.

Täydellisessä maailmassa feministinen vallankumous ei olisi vallankumous ollenkaan, vaan se saavutettaisiin tuolla tavalla luopumalla tarpeettomista asioista, ei työläällä hässäkällä.

 

Onnenkissa kertoo paitsi sukupuolesta, nuoruudesta, joogasta, seksistä ja rakkaudesta, se kertoo myös Edith Söderganista, suomenruotsalaisesta runoilijasta, joka on päähenkilön akateemisen tutkielman kohde, ja samalla elämän ja tunteiden verrokki ja peili, kuten hän itsekin huomaa jo teini-iässä kanavoineen runoja lävitseen, ne ovat olleet hänen mukanaan kauan, ne puhuttelevat, koskettavat, riemastuttavat ja ennen kaikkea palauttavat sen aina yhtä ihmeellisen ja lohdullisen kokemuksen äärelle,

joku muu jossain muualla on tuntenut tämän saman mitä minä nyt,

 

näin käy myös minulle, koska juuri näin se on,

kasvaminen ja eläminen ei tapahdu siististi, moni asia on usein sijoiltaan ja tunnelma hosuvaa, olen usein hieman väsynyt ja maailma liian hälyinen, yksinolon estottomuus on vapautta eikä seksi ole sellaista kuin elokuvissa tai kuvissa vaan mahtavan kahjoa puuhaa, jos uskaltaa antaa olla,

miten yhtä aikaa kauniisti, rennosti ja silti täydellisen hallitusti Vähäpesola sanoittaa ajatuksia ja tunteita jotka ovat kaikessa hurjassa, hauskassa ja koskettavassa henkilökohtaisuudessaan täydellisen yhteiskunnallisia, eivät täydellisen uusia ja mullistavia mutta tällä tavoin esitettynä raikkaita ja yksinkertaisesti ihania.

 

Södergranin ehkä tunnetuimman ja rakastetuimman runon Vierge modernen alle levittäytyvä luku on havaitseva, selkeä ja pidäkkeetön, se kulkee joogamatolta vaatekaapille ja seksiin, teinivuosista sukupuoleen ja kieleen tavalla joka tekee minut onnelliseksi,

ja samalla se tarjoaa näkymän siihen miten Söderganin julistus vapaasta naiseudesta ei ole vieläkään toteutunut,

masentavaa ja kiehtovaa on se, että teemana on puhujan hanakka kieltäytyminen naisen sukupuoliroolista. Aihe kuulostaa siltä, kuin se olisi muuttunut historiaksi jo aikapäiviä sitten. Kun katsoo laajaa kuvaa, se on tulevaisuutta edelleen, nykyisyyttä vain paikoitellen, sielläkin taistellen ja kipuillen. Runo tekee selkeän särön ajan ja kehityksen lineaarisuuden harhaan.

 

Vähäpesolan kerronta lähestyy kaikkia aiheitaan samalla rauhallisella, lempeän röyhkeällä ja ehdottoman tärkeällä katseella,

näin minä tämän koen, tätä mieltä minä olen, tällainen minä olen,

ja minä viehätyn siitä paikoin täysin, samalla olen aivan levollinen ja pehmeä, sen kaiken voisi sanoa jotenkin näin,

Södergran on minulle ennen kaikkea hiljaista tunnetason ymmärrystä, jolle on vaikea löytää sanoja. Lopulta on kai kyse yksinkertaisesti mutta hirveän monimutkaisesti siitä, että minä pidän Södergranin runoista.