sydänhämärä

’

Maria tuijotti mittaria. Joel oli vaisu mutta elossa. He olivat kaikki koko ajan elossa. Heissä kulki verta ja veren mukana sokereita ja happea. He olivat kaikki vaikeassa asennossa ja poissa tolaltaan ja kuitenkin olemassa. Joka hetki he olivat elossa ja toisiaan lähellä ja törmäilivät toistensa katseisiin ja yrittivät käsittää asioita.

’

Kaksi viikkoa ennen perheen toisen lapsen laskettua aikaa ensimmäinen lapsi sairastuu. Pelko, väsymys, adrenaliini ja rakkaus kietovat heidät todellisuuteen, jota on mahdoton ymmärtää, mutta jossa on kyettävä elämään, sekunti, tunti, päivä kerrallaan, teho-osastolla, lumileikeissä, keittiössä ja synnytyssalissa.

Ja nyt minut on leikattu erilleen maailmasta, siirretty teho-osastolle omaiseksi.

En ole enää ihminen.

Olen omainen.

Vapisen ja istun ja katselen perhettäni enkä tee mitään enkä tiedä mitään.

Rakastan Joelia ja Mariaa liikaa enkä voi koskaan tottua heihin. Heissä on jotakin pelottavaa, jotakin liian ihmeellistä. Minä tarvitsen heitä liikaa. Ja nyt he tarvitsevat minua yhtä paljon kuin minä heitä.

Meillä on kohta toinen lapsi, meillä on kohta vauva, joka herättää meidät keskellä yötä ja tarvitsee meitä.

Ei pidä ajatella väsymystä.

Kannattaa levätä.

’

Harry Salmenniemen toinen romaani Sydänhämärä on minulle täydellistä kirjallisuutta. Tarkkaa, koskettavaa ja täyteen ladattua, silti sillä tavalla ilmavaa, että omille tunteille ja ajatuksille jää tilaa. Rakastin jokaista virkettä ja sivua ja aukeamaa, aivan kaikkea tässä.

Olen aina ihaillut Salmenniemen kerronnallista taitoa, jossa rytmi, kieli ja tarina palvelevat kaikki toisiaan, mutta samalla hänen teoksensa ovat jättäneet minut vähän etäälle, tuntuneet paikoin jopa nihilisitisiltä, aivan kuin millään ei lopulta olisi oikeasti väliä tai merkitystä.

Sydänhämärässä kaikki on toisin. Valtavan hädän, ahdistuksen ja väsymyksen taustalla läikehtii hellä lämpö, rakkaus kuultaa kaikesta läpi. Teksti perustuu pitkälti arkisiin havaintoihin ja lapsiperheelle ominaisiin rutiineihin ja siirtymiin, mutta Salmenniemen havainnot niiden äärellä ovat niin tarkkoja, että kaikki menee ihon alle,

hän ei nukkunut koko yönä, mutta aamulla hän heräsi,

tunnistan tästä niin paljon, ja samalla tajuan, jälleen kerran, miten pieniä omat huoleni ovat olleet. Minäkin olen nukkunut lastensairaalan lattialla, valvonut liian pitkiä aikoja, ollut järkyttynyt ja sijoiltani, mutta tällaista en ole kokenut, aika harva varmaan on,

en edes tiedä, mikä päivä tänään on, tai mikä yö.

Tullessaan lähelle ihmistä, aivan liki, Salmenniemen kirjailijan taidot pääsevät aivan uusin ulottuvuuksiin, ja rikkomalla kertojarakennetta hän rakentaa tarinaan kerroksia, joista jokaiselle on paikkansa.

Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa. Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa heistä, heidän katastrofaalisen intensiivisestä vuodenvaihteestaan. Hän ei kehdannut myöntää, että oli kirjoittamassa juuri tästä hetkestä ja viikoista, jotka he olivat viettäneet sairaalassa. Hän ei kehdannut myöntää, että istui hämärässä eteisessä ja kirjoitti siitä, millaista on seistä hämärässä eteisessä. Hän ei kehdannut myöntää, että oli eksynyt syvälle heidän kaikkein sekavimpiin muistoihinsa.

’

Lukiessa minulle tuli vahvasti mieleen kaksi kaikkien aikojen lempikirjaani, Jonas Hassen Khemirin Isän säännöt ja Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa, ja samalla se rakensi vahvasti aivan oman maailmansa. En voinut lakata lukemasta, en halunnut sen koskaan loppuvan.

En tiedä mitä voin tämän jälkeen lukea. Hetkeen en varmasi yhtään mitään.

’