sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta
’
Ruumiini on kone. Se suorittaa ohjelmoituna päivittäisiä toimintoja. Mutta ruumiini syvyyksissä olen omassa suojatussa paikassani, jossa en halua ajatella, mutta en voi muuta kuin ajatella. Tämä on kidutus, jossa ei ole taukoja. Unissani karhut raatelevat minua ja huudan. Vastatkaa. Olkaa niin kilttejä, vastatkaa. Sanokaa, että näin ei saa tehdä. Teidän täytyy sanoa, että näin ei saa tehdä. Jos te ette sano, että näin ei saa tehdä, niin näin saa tehdä.
’
Irene Kajon omakohtainen esikoisromaani on sellaista kirjallisuutta, joka ahdistaa ja saa täysin pois tolaltaan, mutta jonka lukemista on vaikea lopettaa. Taideinstituution suojissa ja taiteen nimissä tapahtuva alistaminen, vallan väärinkäyttö ja seksuaalinen väkivalta kiertyvät esiin hitaasti ja piinaavasti, kerrottu laskeutuu vatsaan, välillä on laskettava kirja käsistä.
Kajo hyödyntää taitavasti sekä naisruumiista kumpuavaa sisäistä monologia että faktoihin, pöytäkirjoihin, kuulusteluihin ja sähköposteihin nojaavaa kerrontaa. Rakentuu kokonaisuus, jossa yksilön kokema painajainen muuttuu vielä kauheammaksi hänen kertoessaan tapahtuneesta taholle, jonka tulisi häntä auttaa ja suojella,
en enää tiedä kumpi on pahempaa: H:n teot vai tämän instituution toiminta.
Lukukokemus on niin monella tasolla häiritsevä, että sitä on vaikea sanoittaa. Sen lähes kafkamainen kujanjuoksu kieppuu kaiken yllä, eikä hengähdystaukoja juuri tule. Se osoittaa pelottavan tarkasti millainen tuhoamisvoima seksuaalisella väkivallalla on, mitä se uhrille ja hänen läheisilleen tekee. Se on hirvittävää, eikä kukaan halua kuulla tai lukea siitä, mutta ainoastaan siitä puhumalla ja kirjoittamalla meillä on mahdollisuus purkaa näitä ikuisia rakenteita, jotka ylläpitävät uhrin kokemaan häpeää ja syyllisyyttä, jotka kannustavat vaikenemiseen ja suojelevat tekijöitä.
Seksuaalinen väkivalta on pahempaa kuin kipu. Silti se on yksi rikoksista, joista ei yleensä saa tuomiota. En usko, että kukaan, joka ei ole sitä kokenut, todella ymmärtää sen tuhovaikutusta. Se on kuin akuutti säteilysairaus. Välittömien reaktioiden jälkeen seuraa oireeton vaihe. Päällepäin olet ehjä. Naama on sileä, ehkä hymyilet. Mutta sisuksissa säteily tekee tuhojaan. Vääjäämättömästi se käy läpi kehosi kudoksia, soluja, luuydintä. Kunnes lopulta oksennat sisäelimesi suun kautta ulos ja kuolet. Ei, se on vieläkin pahempaa, sillä et kuole. Elät.
’
En tiennyt tästä kirjasta mitään ennen kun sen luin, tartuin siihen vain ja ainoastaan sen upean nimen takia. En tiennyt että Kajo on tehnyt samasta aiheesta myös näytelmän, enkä sitä, että molemmat perustuvat todellisiin kokemuksiin. Ensimmäisellä ei ole lukemisen kannalta merkitystä, jälkimmäisellä on. Se, että tällainen on (yhä) mahdollista, että elämme yhteiskunnassa, jossa on ”nollatoleranssi häirinnälle ja syrjinnälle, turvalliset tilat ja suostumuksellisuuden kunnioitus”, mutta jossa ne aivan liian usein ovat pelkkää sanahelinää, järkyttää minua joka kerta yhtä syvästi ja tekee lukukokemuksesta vielä vaikuttavamman.
Kajo tarkastelee vaikeaa, kipeää ja haavaista aihetta huolella ja herkästi, raivon, surun ja hämmennyksen kautta. Aineksista voisi syntyä ”pelkkää” traumakirjallisuutta, mutta Kajo kirjoittaa niin hyvin ja jäntevästi, että teos pysyy eheänä myös kaunokirjallisesti. Hieman jäin kaipaamaan syvennystä siihen miten kertojan lapset ja puoliso tilanteeseen reagoivat, mitä äitiydelle tapahtuu kun naiseus ja ihmisyys murretaan osiin, miten rakastaa ja tuntea empatiaa kun sisällä on pelkkää mustaa mönjää ja vihaa? Miten kestää se ajatus, tieto, ettei omia lapsiaankaan voi tällaiselta pahuudelta suojella? Ja hetken mietin myös sitä, millainen teos tämä olisi ollut, jos se olisi kirjoitettu oikeilla nimillä?
Lopulta teoksen hienointa antia on Kajon periksiantamaton vimma esittää kysymyksiä, joihin on vaikea, paikoin jopa mahdoton, löytää yksiselitteinen vastaus. Hän pyörii tapahtuneen ympärillä, uudestaan ja uudestaan, purkaa sitä osiin tarkasti, ja hurjan rohkeasti.
Ei on ei, ja kyllä on kyllä. Niin suloisen selkeää, yksinkertaista ja hallittavaa. Mutta entä jos kyllä on ei? Tähän tilanteeseen ei ohjeiston syövereistä löydy vastausta. Sillä eihän niin voi käydä. Eihän kukaan suostu johonkin sellaiseen, mitä ei halua. Eihän?
’
Kuten Helsingin Sanomien arviossakin todetaan, #metoo ei todellakaan ole ohi. Kiinnostavaa, ja myös hämmentävää on se, ettei keskustelu ole näiden vuosien aikana vieläkään pyyhkäissyt kirjallisen kentän yli. Sitä odotellessa, tämä ala kun ei millään muotoa ole tältä osin poikkeus.
Helmi Kekkonen 