Isän säännöt

Vihdoin ja viimein joskus seitsemän ja kahdeksan välillä kumpikin lapsi nukkuu. Silloin alkaa vanhempien aika. Nyt keitetään teetä ja ollaan vaan, he sanovat, menevät keittiöön ja alkavat riidellä.

Mies, joka on poika, on isyyslomalla.

Naisystävä, joka on äiti, käy töissä.

Isällä, joka on isoisä, on kolme lasta, kaksi elossa ja yksi kuollut.

Nainen, joka on äiti, sisko ja tytär, on raskaana.

Muodostuu kuva oman aikamme aikuisista ja lapsista. Aikuisista, jotka myös ovat lapsia, lapsista, jotka alati tarkkailevat aikuisia. Miten he yrittävät olla toistamatta samoja virheitä ja olla tekemättä uusia, ymmärtää mikä virhe alunperin olikaan vai oliko virhe lainkaan, ja kuka ne säännöt kirjoittikaan ja kenelle.

He puhuvat toisiaan kohden ja toistensa ohi, kurottavat lähemmäs, joskus siinä onnistuen, useimmiten jotain sinne päin. He rakastavat ja yrittävät, pelkäävät ja erehtyvät, satuttavat ja väsyvät, huolehtivat ja valvovat, itkevät ja nauravat,

he elävät.

Jonas Hassen Khemirin romaani Isän säännöt (2018) saattaa olla yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. Sanon saattaa, koska se ei vieläkään ole täysin laskeutunut, asettunut, vaan päivien jälkeenkin jatkaa yhä liikettään. Mutta yhtä hyvin voin sanoa, että se on yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista.

Sen kerronta (kuten myös Tarja Lipposen upea suomennos) on täydellisen omalakista olematta lainkaan etäännyttävää tai kikkailevaa. Se perustelee jokaisen kielellisen valintansa tarinan sisältä käsin. Se on aivan häkellyttävän kirkas ja varma mosaiikki, kuin tuhatpalainen palapeli, jonka jokainen pala löytää oman paikkansa näennäisen vaivattomasti ja kevyesti. Se on koskettava, älykäs, hauska, surullinen ja ihana. Luin sitä monen kuukauden ajan, joka ilta, vain muutaman sivun, en halunnut sen ikinä loppuvan.

Romaanin alussa aikuinen mies odottaa isäänsä saapuvaksi Tukholmaan, isää, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Mies pyörittää kahden pienen lapsen arkea puolison käydessä töissä. Lapset ovat ihmeellisiä, rasittavia, kauniita, rajattomia, tilaa vieviä ja rakkaita niin kuin lapset ovat. Mies tekee parhaansa, puoliso tekee parhaansa ja lapset tekevät mitä lapset tekevät, hetkittäin kaikki sujuu ja sitten taas ei mikään, ja joka sivulla Khemiri sanoittaa lähes täydellisesti ne minuuteista ja tunneista koostuvat viikot ja kuukaudet kun kaikki on hälisevää, tahmaista, hellää, raskasta, absurdia, ainutkertaista, henkilökohtaista ja universaalia, ja osoittaa, ettei siinä paletissa riittämättömyyden tunne, uupuminen tai suorittaminen ole sukupuolesta kiinni.

Jopa silloin, kun ääneen pääsee yksivuotias, pysyy tarinan jännite yllä, mikä hyvin todennäköisesti kenen tahansa muun kirjoittamana olisi aivan sietämätöntä. Mutta miten usein se arjessa unohtuukaan, että lapset, myös ne pienimmät, ovat tarkkailevia, ymmärtäviä ja itseensä kaiken imeviä eläviä ja ajattelevia olentoja, ihmisiä siinä missä me isommatkin. Että he kuulevat aikuisten äänenpainot ja yhdistävät ne tilanteisiin, aistivat tunteiden ja katseisen sävyjä, tietävät, että joskus yksi plus yksi on jotain muuta kuin kaksi. Että heidän sisällään on kokonaisia maailmoja, ei ainoastaan tarpeita, haluja, odotuksia ja vaatimuksia. Että he ovat täällä elämässä omaa elämäänsä.

Isi istui paikallaan. Nojauduin eteenpäin muistuttaakseni häntä siitä että mitä ikinä olikaan isin ja isin isän välillä, meidän siteemme on ainutlaatuinen ja siinä on yksi elämän todellisista haasteista, ettei anna perheasioiden määritellä itseään ennakolta. Mutta ilmoille sain vain äänen joka oli: Muuu. Oletko hereillä, pikkuinen kulta, isi sanoi ja hymyili. Nyökkäsin tai en ainakaan pudistanut päätä, mikä on suunnilleen sama kuin nyökkäys. Lähdimme torille. Isoisä näki meidät. Mistä te tulitte, hän kysyi. Istuimme kahvilassa, isi isanoi. Ettekö nähneet minua, isoisä kysyi. Emme, isi sanoi. Kylläpä näimme, sanoin.

Ja paitsi arjesta ja sen univelkaisesta rakkaudesta, kertoo romaani myös isistä ja pojista, pojista ja äideistä, sukupolvien ketjuista, joita kaikki kantavat soluissaan ja sydämissään. Mahdollisuudesta päästää irti, valita toisin, aloittaa alusta, tai kääntyä takaisin, palata, unohtaa. Se on niin paljon ja silti juuri sopivan verran. Aivan upea.

…

(Havahduin tämän myötä myös siihen miten valtava määrä minulla on kotona lukemattomia kirjoja, miten kauan minä olen lukenut sillä tavalla uutuus kerrallaan, usein jopa kiireellä, etten vain ole viimeisten joukossa lukemassa sitä tai tätä kirjaa josta kaikki puhuvat. Tällä hetkellä minua kiinnostaa vasta ilmestyneet J J Bolan Naamiotta (Millaista miehuus voisi olla?) ja Tracy Chevalierin Uusi poika, mutta myös Khemirin Kaikki se mitä en muista (2015), Cristina Sandun Vesileikit (2019), Birgitta Trotzigin Liejukuninkaan tytär (1987) ja Linn Ullmannin Ennen unta (1999).)