Marraseliö

’

Emme me valitse asioita, jotka lävistävät meidät. Joita haluamme. Emme valitse asioita, jotka muokkaavat meitä, pakottavat muuttumaan muuksi.

’

Luin tämän romaanin ensimmäisen kerran käsikirjoitusvaiheessa viime vuoden joulukuussa. Luin hitaasti, viikkojen ajan. Anna-Kaari oli sanonut sen olevan aivan hullu, upottava pyörre, etten varmaan edes pitäisi siitä. Se oli, ja on, hullu pyörre, ja rakastin sitä. Rakastan yhä.

On kertoja, kirjailija (minä, Julia, Eva, Iris, kuka). On saari, Fårö, ja siellä kaksi naista. On Ingmar Bergman ja hänen elokuvansa Persona.

On laajalle ulottuva viittausten rihmasto, joka sisältää kirjallisuutta, elokuvaa, kuvataidetta, arkkitehtuuria, psykologiaa ja historiaa, myös Dioraaman.

Ja kaiken keskiössä rakastuminen, Hän, joka vie kaiken mennessään,

jalat alta, järjen päästä, lopulta melkein myös hengen –

minun olisi pitänyt ymmärtää, että jokainen merkki on pala kokonaisuutta, kantaa koko todellisuuden voimaa mukanaan, ja merkkejä oli, niitä oli ensimmäisestä illasta alkaen, kun hän käveli lapsuudenystäväni keittiöön, kun hän istui viereeni bussissa, kun hän tuli seuraavana päivänä juhliin kommuuniimme, hän tiputteli merkkejä kuin lasinsiruja, mutta minä en astunut niihin, minä aistin ne mutta en nähnyt niitä, jalkani kiersivät ne vaistomaisesti, koska halusin niin, sille on sanontakin, rakastuminen vie näkökyvyn.

On kaikki tämä, ja lisäksi sukupuolen, halun, taiteen ja ennen kaikkea vallan käsitteiden ja rakenteiden purku, romaani kuin peili kaikelle sille mille kulttuurimme rakentuu, mutta ei mikä tahansa peili vaan peili kaninkolon päässä, jossain minne katse ei muuten ylettäisi, kertojuuden ja lukijuuden kyseenalaistava,

vapaa pudotus,

mikä minä silloin olen, jos minulla ei ole vastaparia tai kahta ääripäätä, joiden väliin asetun, joista sanoudun irti, aina suhteessa johonkin mitä en ole

kuka minä olen ilman toista, toisia

mikä on nimeni

miksi minua kutsutaan

mitä se tarkoittaa

Sekavaa? Kummallista? Ärsyttävää?

Voisi olla, mutta ei, on hallittua, hauskaa, ajattelua haastavaa, koskettavaa ja tarkkaa.

Myönnän, kaiken järjen mukaan tällaisen ei pitäisi edes olla mahdollista, mutta onpa kuitenkin.

Mistä aloitan? Kielen rytmistä, jossa kaikki on kohdillaan? Hypyistä, toistoista ja hiljaisuuksista, jotka tulevat juuri oikeilla hetkillä? Rakenteesta, joka aukeaa, sulkeutuu ja aukeaa uudestaan? Juonesta, joka levittäytyy monella tasolla sinne tänne ja pysyy silti kasassa, kiertyy itsensä ympärille, on sillä tavalla koukuttava, ettei lukemista halua lopettaa lainkaan? Vai koko teoksen äänestä, joka on niin kiehtova, vastustamaton ja monisyinen, ettei mieleen tule ketään tai mitään toista? Kokonaisuudesta, joka kulkee kohti sitä missä lajien rajat loppuvat, hurjalla vimmalla mutta silti päämäärätietoisesti ja rauhassa?

Entä mihin lopetan? Pakahduttavaan tunteeseen, pyörryttävään havahtumiseen, kerronnan riemuun?

Ehkä on parasta, että luet itse, ja päätät sitten. Valitse noista mikä tahansa, löydät varmasti.

Ai miten niin ei ole mahdollista? Kaikki on mahdollista. Etkö ymmärrä. Kaikki.

’

Päiviä myöhemmin romaani ei jätä rauhaan.

Lempikohtiani:

Miten haikarat ovat pysyneet hengissä vaikka niiden kaulan on lävistänyt paksu nuoli?

Fårön maisemassa ei pääse piiloon. Ei ole mitään minkä taakse mennä. Ei mitään, millä kiinnittää katsojien huomio. On vain ihminen, ja ihmisen tunteet. Sisäinen ristiriita.

Minulle ei riitä enää tämä, Edit piirtää kädellään huoneen halki, rannan halki, heidän todellisuutensa halki.

… toisinaan pelkään, että alan uskoa, että olen henkilöni, että henkilöni ovat yhtä kuin kertoja ja että minä olen kertoja.

Miksi todistusaineistoa on mahdoton uskoa, vaikka se olisi suoraan silmien edessä yksiselitteisenä? Miksi silmä ja mieli uskovat mieluummin mielikuvaa, taikatemppua?

… äkillisen tapahtuman myötä ihminen voi menettää sen mitä oli, muuttua joksikin täysin uudeksi, muuksi, jolla ei ole tekemistä sen kanssa mitä oli aiemmin.

Ingenting.

Haluan aloittaa alusta. En ymmärrä mitä ja miksi haluan, mutta tiedän että haluan aloittaa alusta, yhä uudelleen.

… lasiset seinät ja portaat ja ikkunat, joista avautuu horisontti, joka on horisontti, haluan sinne.

jos alussa olisi ollut toisenlainen kuva.

Rakastan koko teosta, mutta ehkä vielä enemmän sitä, että tällaista tosiaan voi olla. Jotain ihan muuta. Myönnän, vähän ehkä hullua, ja loppua kohden lähellä sellaista kierrettä etten hetkittäin tiennyt mitä ajatella, kuin Deborah Levyn Kuumaa maitoa tai Christopher Nolanin elokuvat, jotain jonka äärellä täytyy vain päästää irti, ja sitten taas, kerronta rauhoittuu, kuva rajautuu (kuvat rajautuvat), vastausta tai pistettä ei (ehkä) tule, hyvä on, se voi olla niin, joskus se voi olla niin, kuin Penrosen portaat,

kertoa sama tarina uudelleen. Kääntyä eri kohdasta, sanoa ein sijaan kyllä. Kirjoittaminen on herroista armottomin, lukeminen on. Sille pitää antautua kokonaan, sen oikuille. Siihen ei voi käyttää valtaansa, tai voi yrittää, ja se rankaisee kaksin verroin. Mutta yritä. […]

Tee sanoillani mitä haluat.

’

Koska Anna-Kaari on ystäväni, olemme puhuneet kirjoittamisesta paljon. Siinä missä minulle kirjoittaminen on tyhjän valkoisen täyttämistä sana kerrallaan, on se hänelle orgaanisen ja runsaan massan työstämistä, josta lopulta paljastuu esiin itse teos. Tästäkin romaanista olemme puhuneet tuntikausia, ehkä päiväkausia, enkä silti ymmärrä miten tällaisen kokonaisuuden rakentaminen on mahdollista. Miten hallita näin kauniilla ja harkitulla kielellä kaikki nämä yksityiskohdat, kerrokset, metaforat ja äänet, miten pitää kasassa kokonaisuus, joka aukeaa niin moneen suuntaan, jossa kaikki on mahdollista.

Radio Helsingin haastattelussa hän sanoi, että kirjoittaa kohti pimeyttä. Kysyy ilman, että tietää vastauksia etukäteen. Hioo valmista teosta veistämällä, ei kumittamalla. On tinkimätön kielen ja rakenteen suhteen. Ei halua kadottaa tekstiin sen raakaversiossa rakentuvaa energiaa.

Kaikki tämä on läsnä Marraseliössä.

Ihmeellinen, hurja romaani.

Lue.

Älä pelkää, löydät kyllä takaisin, seuraa punaista lankaa, pidä se koko ajan kädessäsi, teema, ydin, palaa siihen heti jos sinua alkaa pyörryttää liikaa –

’