dioraama

 

Kyse ei ollut ihastumisesta ensisilmäyksellä. Ei siitä että voisin sanoa: Rakastuin hänen ääneensä, tapaansa liikkua.

Minä tunsin hänet, tunnistin. Ja tunnistamisessa oli jotain lähes väkivaltaista.

 

Julia ja Karl tapaavat museossa.

Jotain niin yksinkertaista se voi olla, ja useimmiten onkin.

Mies tuli Museoon kuin kuka tahansa. Avasi oven, pälyili ympärilleen.

Ja niin se alkaa, mieletön rakkaus, uusi maailmanjärjestys.

Ja mitä sitten?

Sitten, seitsemäntoista vuotta myöhemmin, Julia vetäytyy lumen saartamaan hotelliin, hän haluaa muistaa, ja kertoa, tavoittaa sen mistä kaikessa on kysymys. Tämän tarkemmin en halua juonta avata, sitä edes kuvata, tämä tarina täytyy lukea ja kokea itse.

 

Anna-Kaari Hakkaraisen neljäs romaani Dioraama on kuin pitkä sukellus, kuumeinen pudotus kohti sellaista mitä sanoilla on lähes mahdoton tavoittaa, ja silti Hakkarainen onnistuu juuri siinä, sanoittamaan yhden rakkauden kauneuden ja järjettömyyden, kieppuvan halun, minän kadotuksen meihin.

Silläkin uhalla, että tiedän tämän säikäyttävän joitakin lukijoita minä sanon: tämä ei ole helppo romaani. Se ei tarjoa mitään yksiselitteistä, selkeästi rajattua. Se on ihmeellinen sekoitus psykologiaa, tiedettä ja tulevaisuutta. Se pakenee oikeita vastauksia ja tulkintoja ihmisyyden tavoin, niin paljon on mahdollista ja samalla niin vähän, se leikkii ja haastaa kaikella ja kaiken, ja toisaalta, se kertoo hyvin tarkasti ja taiten rakkaudesta, ajasta ja muistoista, ihmisten välisistä soluista ja säikeistä, tarpeesta löytää jokin johon kiinnittyä, koti.

Se on luettava hitaasti ja sitten uudestaan.

 

Rakastan Hakkaraisen kirjoja. Sitä miten hänen jokainen kirjansa on erilainen, tarjoaa maailman joka on yhtä aikaa uusi, vieras ja silti tunnistettava. Hän uskaltaa venyttää rajoja, kirjoittaa älykkäästi ja samalla jättää lukijan tunteille ja mielikuvitukselle tilaa. Rakastan hänen tapaansa kertoa. Sitä miten villisti ja vapaasti hän kirjoittaa. Ota tai jätä, hänen romaaninsa kieppuessaan osoittaa, ja se on aivan mahtavaa. Ainutlaatuista.

 

Totuuden ja kuvitelmien raja hälvenee ensin, ja sitten se katoaa. Aika valuu ja jättää jälkeensä maailmasta pois suljetun tilan. Lumisadepallon maisema, pulloon rakennettu pieni laiva. Niitä voi kierittää, kääntää ympäri, ylösalaisin, ja kultaiset hiletähdet satavat taivaalta, hopeinen hiutaleryöppy, se peittää kallion ja Julian ja Karlin ja hotellihuoneen lattian kokonaan, jää kellumaan meren tyynelle pinnalle.

Julia ja Karl ylittivät rajan yhdessä. He tulivat takaisin yhdessä. Uskooko joku? Että sellainen on – raja, jonka jälkeen ei ole rajoja lainkaan.

 

Kun minä luen Hakkaraisen tekstiä minä ajattelen koko ajan: näinkin voi! Ja näin! Voi vain antaa mennä ja kirjoittaa! Päästää irti kaikista säännöistä ja kirjoittaa. Ja silti, ehdottomasti, luoda romaanin joka on hallittu, tarkka, kaunis ja herkkävaistoinen kokonaisuus.

 

Kaikki on ensin olemassa mielikuvituksessamme.

Aloitetaan.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s