Minun työni

’

Anna ajattelee: Millainen tämä kirja oikein on, jota kirjoitan? Jättimäinen tiiliskivi jättimäisestä tunteesta. Jättimäisestä kokemuksesta: lapsen synnyttämisestä.

’

Jossain vaiheessa luin niin paljon kirjallisuutta äitiydestä, vanhemmuudesta, vauvoista ja kaikkien näiden yhdistelmistä, että oli pidettävä taukoa. Toisaalta elämäkin meni eteenpäin, lapset kasvoivat ja jokaisen vuoden myötä raskaudet, synnytykset ja vauvavuodet tuntuivat aina vain etäisemmiltä. Ajattelin siten miten lasten ollessa ihan pieniä ajattelin etten ikinä ajattelisi: tuollaistako meilläkin oli, miten en muista, miten nopeasti se kaikki meni.

Joskus seisoin keskellä olohuoneen lattiaa vaippa toisessa kädessä ja tuttipullo toisessa, katsoin matolla itkuhuutavaa lasta ja itkin itsekin, en ollut nukkunut viikkoihin kuin muutaman tunnin yössä, pelkäsin sekoavani, seinät kutistuivat, kuin olisimme olleet ainoat ihmiset koko maailmassa, en osannut enkä jaksanut ajatella, halusin vain jonnekin pois, yksin nukkumaan ja kirjoittamaan.

Ja sitten yhtäkkiä, oikeasti yhtäkkiä, lapset nukkuvat kymmenen yksitoista tuntia joka yö, ovat valoa ja iloa, joskus sietämättömiä ja samalla niin upeita ja rakkaita, ihmeellisiä olentoja omissa maailmoissaan, minulla on aikaa tehdä töitä ja olla yksin, ja samalla muistan: hetken he tosiaan elivät minun sisälläni, hetken minussa löi kaksi sydäntä.

Kun lapsi tuli ulos minun ruumiistani, koko maailma muuttui eikä mikään elävä asia enää ollut ennallaan. Ja yksi elävistä asioista oli nyt minun lapseni, kirjaimellisesti samaa verta ja lihaa. Yhteys minun ja muun maailman välillä muuttui radikaalisti. Kaikki asiat ikään kuin käänsivät esiin syvällisemmän puolensa, koska minusta oli irtautunut osa, joka kuului nyt niihin. En ollut enää sama ihminen kuin ennen. Jako minun ja muun maailman välillä hämärtyi. Kaikki heijastaa valoa kuten ennenkin, mutta näen nyt, että se on elävää.

Tanskalaisen Olga Ravnin teos Minun työni on kertomus, teos, äitiyden ja työn, äitiyden ja minuuden välisestä suhteesta, kuilusta, sillasta. Siinä on tuttuja elementtejä kaikesta mitä olen tästä aiheesta lukenut ja kirjoittanut, ja myös jotain uutta, muotoon taipumatonta, kieppuvaa, hakevaa.

Ensimmäinen lapsi ja synnytys järkyttää kaiken sijoiltaan, myös kertojan mielen. Ahdistus ja pelot heittävät varjon rakkauden ylle, on vaikea, mahdoton hoivata toista kun ei pysty hoivaamaan itseään. Musta on niin mustaa, ettei sitä läpäise mikään, ei lapsi, ei puoliso, ei työ. Ja silti, hän on, pesee, pukee ja ruokkii, vie ja nukuttaa, ja

ulkoapäin on vaikea huomata mitään. Hänellä on yllään punainen villakangastakki. Hän istuu parvekkeella. Takki on iso ja paksu, hän kääriytyy siihen niin ettei hänestä näy kuin hiustupsu. Takin uumenista pilkottava käsi pitelee savuketta kahden sormen välissä. […] Parvekkeen lasioven takana poika istuu ruokapöydän ääressä syöttötuolissaan ja syö kömpelösti lusikalla. Silloin tällöin hän luo ihmettelevän katseen Annaan. Annan mielessä pyörii ajatus punaisen takin heittämisestä parvekkeelta maahan niin, että hän olisi itse kääriytyneenä sen sisälle.

’

Teoksen ääni on kertojan ja Annan, kertoja Annan, päähenkilön ja Annan, päähenkilö Annan, ovatko he yksi ja sama vai toistensa peilikuvat, se ei ole tärkeää, tärkeää on se miten hienosti Ravn kuvaa murenevan mielen ja uupuvan kehon, vanhemmuuden ääriviivat- ja kohdat, tunteet joiden syvyydestä ei ollut ennen ollut pienintäkään käsitystä, joiden äärellä työ, kirjoittaminen, teksti, pakenee.

Se, miten Ravn nostaa äitiyden ja kirjoittamisen teoksensa keskiöön, tuntuu hetkittäin jopa radikaalilta, en muista vastaavaa, tällaisella vimmalla ja suoruudella kirjoitettuna, koskaan lukeneeni. Teksti on sinkoilevaa ja hurjaa, ja silti kirkasta, analyyttista ja tarkkaa, henkilökohtaisesta historiaan, toisiin naisiin, toisiin äiteihin, kurottavaa.

Kiinnostava rakenne liikkuu ajassa vapaasti, kerronta hyödyntää proosan ohella runoutta, esseetä ja päiväkirjoja, muodostaa kokonaisuuden joka on yhtä aikaa pirstaleinen ja ehyt, ihmeellisen hienosti ja orgaanisesti teoksen sisältäpäin perusteltu, kuin kommentti koko teoksen teemalle, äitiyden ja kirjoittamisen mahdolliselle/mahdottomalle yhtälölle,

hän joutui hajottamaan tekstinsä rakenteen, vaikkei hän varsinaisesti siihen pyrkinytkään vaan nimenomaan kaipasi eheyttä, pysyvää muotoa, tavallisuutta. Jotain, minkä olisi voinut esitellä muille joutumatta selittämään tai puolustelemaan.

Hän toivoi saavuttavansa kokonaisuuden, helposti seurattavan järjestyksen, mikä tuntui onnistuvan kaikilta muilta, muttei kyennyt sovittamaan itseään mihinkään olemassa olevaan kaavaan.

Erityisen paljon pidin teoksen viimeisestä sadasta sivusta, luin sydän ja mieli pakahtuen.

’

Tiedän palaavani tähän teokseen vielä usein.

Samalla huomaan kaipaavani juuri tällaista lajien rajoilla liikkuvaa kaunokirjallisuutta myös vanhempien lasten äitiydestä ja vanhemmuudesta, niistä kokemuksista kun lapsi kasvaa ja alkaa ottaa omaa tilaa, millaista se on, miten ja mihin sen ääriviivat asettuvat. Ja myös kirjailijoista, jotka ovat äitejä, jotka ovat kirjailijoita. Minne oma työ ja teksti asettuu kun tila, joka on kauan ollut ainakin osin varattu, vapautuu?