’
Tietenkään en enää usko, että aika muuttuu yhtäkkiä normaaliksi, mutta minun täytyy pitää se mahdollisuus avoimena. Samalla hetkellä kun kirjoitan muistikirjan ensimmäiselle viivalle, annan marraskuun päivilleni luvan jatkua viiva viivalta ja sivu sivulta, kunnes kirja on täynnä marraskuun kahdeksansiatoista. Se tarkoittaa monta sivua, monta viivaa, enkä pysty ajattelemaan niin pitkälle. Toivon pääseväni ulos marraskuusta ja sisälle maailmaan jossa on vuodenaikoja.
’
Tanskalaisen Solvej Ballen septologian Tilavuuden laskemisesta ensimmäinen osa asetti mieleni kesällä toiseen asentoon; Tara Selterin marraskuun kahdeksanteentoista päivään pysähtyvä elämä vangitsi minut kaikkine yksityiskohtineen ja elementteineen täysin. Luin hitaasti ja huolella, en halunnut kirjan loppuvan, samalla olisin jo halunnut tietää kaiken.
Aloitin toisen osan syksyllä, jälleen kerran luin hitaasti, säästellen, kunnes loppua kohden tarina imaisi mukaansa niin että luin kirjan yhdeltä istumalta loppuun. Taran rakentaessa omia vuodenaikoja, matkatessa kohti etelää ja takaisin, löytäessä uudenlaisen uteliaisuuden, eläydyin hänen päiviinsä koko kehollani. Yksinäisyyteen, heräämisiin ja toivon pilkahduksiin, ajatuksiin, kaiken toisteisuuteen.
Kevät saapuu yleensä aivan itsestään. Palelee vähän, kaipailee vähän, ja yhtäkkiä se on tullut, ilmassa on lauhkeutta, aamut valostuvat. Minä joudun rakentamaan kevään, mutta talvi tuntuu jäädyttäneen minut, ja nyt istun tässä, majatalossa lumen keskellä, enkä pääse eteenpäin, talvi pitää minua aloillaan hiljaisessa maisemassaan.
’
Ballen teosten idea on yksinkertaisuudessaan upea, ja juuri yksinkertaisuudestaan johtuen kirjoittajalleen äärimmäisen vaativa. Miten pitää kerronnan veto ja jännite yllä kun käytössä on vain yksi ihminen ja yksi päivä, miten rakentaa yhdestä päivästä kokonaisuus, joka kantaa seitsemän teoksen verran? Juuri näin miten Balle sen tekee. Ihmeellisen rauhallisella, koskettavalla ja moniulotteisella tavalla. Kirkkaan filosofisesti ja samalla syvällä tunteella. Rytmissä, jonka Sanna Mannisen suomennos kauniisti tavoittaa.
Tara voisi olla kuka tahansa, hän on meistä jokainen.
Ajattelen Thomasia talossa, purjoriviä, joka ei koskaan lyhene. Ehkä hän on jatkanut eteenpäin ilman minua, päivästä toiseen, 877 päivää. Ajattelen vanhempiani talossaan, ruusukvittenipensasta puutarhassa. […]
Ovatko he hylänneet minut? En tiedä, mutta en koe eläväni varjoissa. Annan ajatuksen olla. Aika on vain pysähtynyt. Istun pihalla auringonpaisteessa, kohta aurinko siirtyy kirkontornin taakse ja valo katoaa, täällä tulee viileää ja minä vetäydyn sisätiloihin.
Kolmas osa on juuri ilmestynyt. Ajattelin lukea sen heti.
’
Helmi Kekkonen 