intermezzo

’

Hetkeksi näyttö tummuu, puhelu yhdistyy ja sitten yhteys katkeaa. Puhelu ei mennyt läpi. Mitä sanottavaa Peterillä hänelle edes olisi. Halusin vain kertoa, että olen sinun puolellasi. Tiedän etten ole ikinä tehnyt mitään auttaakseni sinua, Ivan, mutta yleisesti, hengessä mukana. Olen ollut koko ajan rinnallasi.

’

Isän kuoltua veljekset, Ivan ja Peter, pyrkivät jatkamaan elämäänsä. Nuorempi, Ivan, herkkä ja analyyttinen shakkinero, rakastuu vanhempaan naiseen, ja Peter rämpii töiden, päihteiden ja kahden naisen välillä. Veljekset eivät kykene puhumaan surustaan, eivätkä oikein mistään muustakaan. Muutaman kuukauden mittainen ajanjakso kietoo heidät tunteisiin ja tilanteisiin, joihin ei voi valmistautua, joita ei voi väistää.

’

Luin tämän tarkoituksella viiveellä, en halunnut osallistua keskusteluun joka romaanin julkaisun ympärillä kuohui, jokaisella jokin näkemys, Rooney on yliarvostettua paskaa, teennäistä ja ontuvaa, Rooney on nero, taiturimainen, ilmiö, ja kaikkea näiden väliltä.

Suhteeni Sally Rooneyyn on henkilökohtainen ja kirkas, rakastan hänen tarinoitaan ja tapaansa kertoa, häikäisevän tarkkaa psykologista katsettaan, miten hän rakentaa henkilöhahmonsa vaivihkaa, henkäys ja katse kerrallaan, ihailtavan itsevarmasti, arkisesti ja ilmavasti, rakastan kaikkea enkä ole kovin kiinnostunut siitä mitä muut hänen teoksistaan ajattelevat. (Varsinkaan jos se tapahtuu LongPlayn tyyliin, jonka ”arvio” romaanista oli aivan käsittämättömän ohut ja kapeakatseinen, tyyliin piti ”lukiessa monta kertaa tarkistaa googlesta mistä romaani kertoo”. Voi luoja. Tiedän olevani tässä kohtaa enemmän kuin subjektiivinen mutta silti.)

Alku oli hieman vaikea, ehkä osin myös Cristina Sandun käännöksestä johtuen, jossa alkupuolella oli jotain kummaa hapuilua ja kömpelyyttä, sellaista, että olin jo hetken vaihtamassa alkuperäisteokseen, mutta sitten, jossain sivuilla 40-70, tarina ja kerronta olivat jo ihon alla, ja siitä loppuun asti lukeminen oli puhdas nautinto, tunsin sellaista onnea mitä vain parhain kirjallisuus saa aikaan, tämä romaani surusta, perheestä ja rakkaudesta, tuttua Rooneya ja samalla jotain aivan uutta.

Ehkä muutamia temaattisia kysymyksiä olisi hieman voinut syventää, mutta minulle Rooney on aina parhaimmillaan ihmisten edessä, kuvatessaan kaikkea sitä katumusta, halua, turhautumista ja toivoa mitä ihmiset toistensa äärellä kokevat, tästä syntyviä jännitteitä, niiden ihanaa, loputonta pohtimista. Miten kerronta tekstin rytmiä ja sivulauseita myöten muuttuu kun näkökulma on rauhallisen ja vetäytyvän Ivanin, ja kun taas vihaisen, hätääntyneen ja pyristelevän Peterin. Miten nämä kaksi ääntä peilaavat toisiaan, perusteellisesti ja jokaista yksityiskohtaa myöten, toisensa ohittaen ja kohti haparoiden.

Suru sekoittaa meistä jokaisen, saa tunteet, ajatukset ja muistot kieppumaan ja vyörymään, muokkaa ja muovaa meistä kaikista sellaisia versioita itsestämme, että jonkinlainen purku ja jälleenrakennus on välttämätön.

Ihan kuin Ivan tuntisi sisällään liikkuvan voiman, joka on lähtöisin hänen sisältään mutta suuntautuu ulospäin, haluaa löytää itselleen uuden kodin. Nyt bussipysäkillä joen toisella puolella hän katselee Colmin asuintaloa, joka on matala ja ikävystyttävä ja harmaiden läikkien tahrima. Onko mitään järkeä ajatella asioita liikkuvien voimien kautta? Ihan kuin Ivanin tunteet isäänsä kohtaan eivät voisi enää suuntautua mihinkään vaan olisivat jämähtäneet hänen sisälleen, ääneen lausumattomina.

’

Olen itse kahlannut surussa kohta vuoden.

En olisi koskaan osannut kuvitella miten pitkä tällainen prosessi on, yhtä aikaa iholla ja ihon alla, kaikkialla eikä missään. Keväällä oli vaikea syödä, nukkua ja hengittää syvään, kesällä vähän helpotti, syksyllä oli koko ajan kiire, tuli talvi, pimeä ja pysähdys, ja nyt nämä menneet viikot, suru hiipii lähellä, takana, vierellä, sen voi työntää pois mutta puristus jää silti, hetkittäin muuttuu vihaksi, tekee mieli huutaa ääneen, jokin tuttu paikka, tilanne, elokuva, mikä tahansa mikä muistuttaa hänestä ja tuntuu kuin mitään vuotta ei olisi edes ollut, kuin menettäisin hänet joka hetki uudestaan.

Ja tämäkin on totta: kaipaan häntä nyt enemmän kuin kaipasin koskaan silloin kun hän vielä oli täällä, elossa.

Tätä on vaikea käsitellä, ymmärtää, tästä on vaikea kirjoittaa, tästä on vaikea puhua. Kuin kirjoittamalla tai puhumalla houkuttelisin surua jäämään, mutta eihän se voi olla niin.

Ei, koska myös tämän kirjan lukeminen oli lohdullista. Surun hurjuus ja hulluus, pudotusvoima, tällaista se on.

Olen itse yrittänyt sanoittaa näitä viikkoja ja kuukausia, tätä vuotta, se on vaikeaa, aina välillä kuitenkin yritän, ehkä sekin on hänen tavoitteluaan, ettei kaikki sittenkään olisi kokonaan poissa, että voisin kertoa hänelle –

halu lausua ja kuulla jälleen nuo sanat, joita hän ei voisi enää koskaan lausua tai kuulla. Palata vielä kerran taloon eikä siellä olisi pimeää ja tyhjää vaan raikasta ja kirkasta, ikkunat auki. Viettää iltapäivä yhdessä, leikkiä koiran kanssa, syödä illallista, ei tehdä mitään muuta kuin olla yhdessä, vielä kerran.

’