kohti suurta tuntematonta

~

Maailmassa on tiettävästi ainakin kuusi energiapyörrettä – niitä on muun muassa Havaijilla ja Jerusalemissa – eli paikkaa, jossa energia käyttäytyy oudosti tieteenkin mukaan.

Graceland oli sellainen paikka.

~

Lapsena, noin 11-14 vuotiaana, rakastin yli kaiken amerikkalaisia filmitähtiä ja heidän elämäkertojaan. Luin yksitellen kaikki mitkä kotimme kirjahyllystä löysin, aina Marilyn Monroesta ja James Deanista Lauren Bacalliin ja Charlie Chapliniin. Eräänä päivänä käsiini osui Priscilla Presleyn (ja Sandra Harmonin) kirjoittama Elvis ja minä. Kirja oli ihana, suora ja jotenkin pakahduttava, hieman epätodellinen. Se oli elämäni ensimmäinen kerta kun luin mitään vastaavaa, jonkun toisen piirtämän muotokuvan hänelle läheisestä ihmisestä. Eikä kenestä tahansa ihmisestä, vaan Elviksestä. Luin kirjan vuosien aikana useamman kerran, mutta edellisestä kerrasta on varmasti jo yli kaksikymmentä vuotta. En tiedä luenko sitä enää koskaan, pelkään sen menettävän hohtonsa.

~

Elviksellä ja Priscillalla oli yksi tytär, Lisa Marie. Pieni, tarkkakatseinen lapsi, jolle nuori äiti ja maailman kuuluisin mies eivät osanneet olla vanhempia. Elämä oli hauskaa, vapaata ja täysin kaoottista. Loputtomasti vieraita, juhlia ja lahjoja. Isä oli addikti ja äiti onneton. Vanhempien erottua isästä tuli myyttinen sankari ja äidistä vihollinen.

Kun kävin koulua Los Angelesissa, näin joskus mustan auton saapuvan koulun pihalle. Sitten joku tuli hakemaan minua luokasta, ja lähdin hänen mukaansa. Minut vietiin lentokoneeseen ja lennätettiin isän luokse, mihin milloinkin. Yleensä se tapahtui isän päähänpistosta – hän vain sanoi jollekulle: ”Hae Lisa tänne”, ja niin minut haettiin hänen luokseen.

Odotin aina sitä autoa – se oli joka kerta musta, joko Mercedes tai limusiini. Parasta elämässä oli, kun koulun pihaan saapui musta auto.

Lisa Marie Presleyn elämästä ei koskaan tullut yhtään tämän rauhallisempaa tai tavallisempaa. Isän kuoleman jälkeen lapsuudenkokemukset muuttuivat rimpuilevaksi aikuisuudeksi, jossa avioliitot, kaupungit ja menetykset seurasivat toisiaan, elämäksi, joka lopulta päättyi päihderiippuvuuteen ja äkilliseen kuolemaan. Kaikessa, alati, jokin tumma pohjavire, läpäisemätön verho elämän edessä,

suru painaa katseeni pysyvästi maahan. En enää näe kovin kauas.

~

Kohti suurta tuntematonta koostuu kahdesta osasta, Lisa Marien nauhoituksista, jotka hänen tyttärensä, näyttelijä Riley Keough on kirjoittanut puhtaaksi, ja Keough’n omista kirjoituksista. Se on hauras, nostalginen ja koskettava kirja, joka löytää rytminsä loppua kohden.

Ymmärrän tyttären halun säilyttää äitinsä ääni mahdollisimman autenttisena, raakana, mutta valitettavasti luettuna teksti on kömpelöä ja poukkoilevaa, useat tapahtumat ovat järkyttäviä mutta niiden äärelle ei lainkaan pysähdytä. Esimerkiksi ajanjakso, jossa Priscilla Presleyn uusi miesystävä toistuvasti käyttää Lisa Marieta seksuaalisesti hyväkseen kerrotaan kuin osana arkisia tapahtumia. Tämä on paitsi vastuutonta, myös häiritsevää. Tulee tunne, ettei kirjaa ole oikeastaan lainkaan toimitettu, mikä on sääli, lähdemateriaalin ollessa kovin ainutlaatuinen.

Keough’n omat osuudet puolestaan soljuvat selkeinä ja hienosti kohtauksiksi rajattuina, tunne ja kokemus poikkeuksellisesta, epätodellisesta ja omalla tavallaan hellyyden täyteisestä elämästä välittyy.

Olen tietoinen siitä, millaisen lahjan äiti minulle näillä nauhoilla jätti. Yleensä rakkaistamme jää vain ääniviestejä, puhelimella kuvattuja lyhyitä videoita, muutamia lempivalokuvia. Tiedän millainen etuoikeus nauhojen saaminen on. Halusin alusta asti, että tämä kirja on yhtä intiimi kokemus kuin nauhojen kuuntelemiseen käyttämäni tunnit tai ne yöt, jotka äiti nukkui minun ja veljeni vieressä kojoottien ulvoessa ulkona.

Tavoiteltu intiimiys välittyy Keogh’n äänestä, Lisa Marien osuudet jäävät suurilta osin etäälle. Ne ovat outoja pirstaleita, välähdyksiä, jotka minusta olisivat ansainneet tulla huolella kirjoitetuiksi. Mietin koko ajan sitä, millaisen ihmeellisen teoksen tästä olisi saanut, jos sen olisi kirjoittanut ammattikirjailija. Kuten esimerkiksi Joyce Carol Oates teki Blondissa. En tarkoita, että tästä olisi Blondin tavoin pitänyt tehdä romaani, vaan että kerrotusta olisi tullut jotain enemmän kuin osiensa summa, kokonaisuus. Ehkä lajityyppien rajoja venyttämällä, ehkä tarkastelemalla kuvia ja kohtauksia hieman pidempään, ehkä luottamalla siihen, että joskus kirjalliset keinot eivät vähennä tarinan autenttisuutta vaan päinvastoin.

~

Muutamia vuosia ennen Lisa Marien kuolemaa hänen poikansa, Riley Keuogh’n pikkuveli Benjamin, teki itsemurhan, ja kirjan loppu käsittelee ennen kaikkea tätä surua. Se sanoittaa kauniisti ja tarkasti sitä kauhua, hämmennystä ja pudotusta, jonka läheisen kuolema ja etenkin itsemurha saa aikaan, tapahtuneessa olevaa ristiriitaisuutta, käsittämättömän ja väistämättömän yhtäaikaisuutta.

Olimme yhtä mieltä siitä, että selvänä veljeni ei olisi tappanut itseään. Tuntui, ettei hän oikeasti halunnut sitä sillä hetkellä, kun hän sen teki. Sitä ajatusta oli vaikea kohdata.

En kykene täysin ymmärtämään vapaan tahdon ja kohtalon keskinäistä suhdetta, ja hyväksyn sen. Vaikka minusta tuntuukin, ettei veljeni oikeasti halunnut kuolla, vaikka vanhempani ja minä toivomme, että olisimme tehneet asioita toisin tragedian välttämiseksi, ja vaikka toivonkin joka päivä näkeväni taas Benin, olen alkanut uskoa, että asiat tapahtuvat niin kuin sillä hetkellä on tarkoitettu. Jotenkin veljeni kuolema vain vahvisti käsitystäni. Se tuotti enemmän kärsimystä kuin mikään muu koko elämässäni, mutta samalla antautuminen tuskan vyörylle yrittämättä väistää surua oli kokemus, joka muutti minua perinpohjaisesti. Se oli tärkeä opetus – ainoa ulospääsytie on käydä se kaikki läpi. Tuska on otettava vastaan, jotta siitä voi vapautua.

Lisa Marie ei päässyt poikansa kuolemasta koskaan yli, Riley Keuogh kantaa sitä joka päivä mukanaan, neljän vuoden jälkeen suru vaimenee välillä niin paljon , että olen (juuri ja juuri) toimintakykyinen, vaikka enimmän aikaa se pauhaakin täysillä, niin etten kuule mitään.

Kohti suurta tuntematonta on outo kirja. Kiehtova ja pohjattoman surullinen, täynnä ikävää ja rakkautta, epätasainen ja hallittu. Se on kuva perheestä, joka kertojiensa mukaan oli kuitenkin ”aivan normaali” ja lukijalle kaikkea muuta. Se ei ole kirjallisesti kunnianhimoinen tai erityinen mutta paikoitellen se tavoittaa jotain ainutlaatuista elämästä, joka oli alusta loppuun julkinen, rikkinäinen ja utelias, kohti kulkeva.

~