//
Katson ulos kellarin ikkunasta, ulkona on vihreää, ja tässä me istumme ja kaikki murenee keskellä kevättä, olen tiennyt sen koko ajan.
//
Toukokuussa perhe kerääntyy juhliin.
Jokainen on omalla tavallaan ja omista syistään hermostunut, kaikkialla on kuuma, mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan. Toisten katseet ja odotukset ovat joko liikaa tai liian vähän, sanat takertuvat kurkkuun, kohti kurottava käsi huitaistaan kauemmas.
Olisin voinut olla jo nyt erossa heistä. Lentää Osloon Hannen ja Julian kanssa. Olla yksin. Istun liikkumatta ja tunnen, että juuri sitä minä haluan, tiedän sen, allani tuntuu avautuvan musta kuilu. Kuluu muutama sekunti. Sitten en enää tiedä.
//
Norjalaisen Marie Aubertin toinen, Aino Ahosen suomentama teos, on tarkka kuvaus perhesuhteiden välisistä näkymättömistä ja näkyvistä säikeistä ja säröistä. Näkökulmatekniikkaa hyödyntävä teos kuvaa yhden viikonlopun tapahtumia eri sukupuolten- ja polvien kautta, ja onnistuu parhaiten juhliin toisesta kaupungista saapuvan Hannen osuuksissa.
Aubert kirjoittaa häkellyttävän hyvää dialogia, jossa iskut löytyvät sekä riveiltä että rivien väleistä. Yhtä lailla ihmisten ajatusten ja tunteiden yllättävät ja oudotkin liikahdukset toimivat hienosti. Kirjoittajana en voi kuin ihailla niitä tuhannesosan tarkkoja välähdyksiä, joissa varsinainen tarina tapahtuu.
//
Luin muutama vuosi sitten Aubertin esikoisromaanin Mikään ei voisi olla paremmin, johon rakastuin täysin. Tämä ei ollut yhtä vaikuttava, ei aivan yhtä orgaanisen vaivaton ja vaivihkaa koskettava, mutta hieno silti, sellainen, että lukeminen oli ilo, jota joka päivä odotin. Täydellinen kirja näihin viikkoihin, kun oma kirja on tullut painosta ja mieli kummallisen täysi ja tyhjä.
//
Helmi Kekkonen 