Mikään ei voisi olla paremmin

Minusta on vasta viime aikoina alkanut tuntua siltä, että se on myöhäistä. Juuri ennen nelikymmenvuotispäivääni aloin heräillä ruumistani vavisuttavaan ahdistukseen, joka sanoi kohta, kohta on liian myöhäistä.

Ida saapuu perheensä kesämökille viettämään äitinsä syntymäpäivää. Loppukesä on kauneimmillaan, ja hänellä on uutisia, mutta pikkusisko Marthe ehtii ensin.

Viikonlopusta muodostuu käännekohta, jossa rakkaudenkaipuu, vanhemmuus, sisaruussuhteet ja yksinäisyys nousevat pintaan kipeinä kysymyksinä, joihin vastaaminen on yhtä aikaa koskettavaa ja hauskaa.

Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin on hienoin tänä vuonna lukemani romaani, rauhallinen ja kirkas, kerronnaltaan pelkistetty ja monikerroksinen. Se onnistuu taitavasti ja vähitellen paljastamaan henkilöidensä tunteet, ajatukset, toiveet ja salaisuudet siten, että kirjan tunnelmaan solahtaa vaivattomasti ja kokonaan.

Kirjan ytimessä oleva ajatus äidiksi tulemisesta ja kaikesta mikä siihen liittyy, on kuvattu elegantin hurjasti, tarkasti, pienin elkein se nousee toisteisesti pintaan yhä uudestaan ja uudestaan, piirtää viiltävän ja toden kuvan ajasta ja elämästä, joka kuluu vääjäämättä, tik tok tik tok, kuukausia ja vuosia on jokaisella naisella rajallinen määrä, kunnes,

Marthe ja Krisoffer ja Stein laulavat kovaa, minä ihan pienesti, happi ei riitä. Minusta ei tule kenenkään äitiä, aikuiset lapseni eivät laula minulle kuusikymmentävuotispäivilläni, minusta ei tule kenenkään isoäitiä enkä vietä jouluja lastenlasteni kanssa. Sisälläni avautuu kuilu, tuijotan johonkin tyhjään ja mustaan ja suureen ja laulan happy birthday, rakas äiti, happy birthday to you, se ei tule koskaan tapahtumaan minulle, on liian myöhäistä.

Naiseuteen ja äitiyteen liittyvien kysymysten ohella romaanissa on harvinaisen hieno sisaruuden kuvaus kaikkine säikeineen, yhteen kietoutuneet hetket ja muistot, jaettu kokemus lapsuudesta ja perheestä joka on sama ja aivan eri, tunteiden nippu, jossa hellyys, kateus, rakkaus, kipu ja nauru kulkevat käsi kädessä.

Näitä romaaneja, joiden äärellä on vain onnellinen, niin hyvä se on, ja samalla ajatus: osaisinpa minäkin näin. Tavoittaa elämästä tällä tavoin hetkiä, jotka ovat niin yksityisiä ja universaaleja, kuvata tunnetta, jossa mennyt, nykyhetki ja tuleva ovat täysin läsnä.

Vatsassa on outo tunne, en ole syönyt kunnolla, minua huimaa. Ei tämä pelkkää surua ole, riippumatto huojahtelee hitaasti sivusuunnassa, ei tämä pelkkää surua ole. Kädet ja jalat tuntuvat erilaisilta, sydämenlyönnit lävistävät ruumiini voimakkaina ja terävinä. Mitä jos ei käykään kuten olen ajatellut. Mitä jos vastassa onkin kaikkea muuta kuin olen kuvitellut. Jotain vähän tavallisempaa. Vähän iloisempaa.

Aino Ahosen suomennos on upea, samoin kirjan kansi, tässä ihan kaikki, tällaisten teosten äärellä tulee olo, että kirjallisuus on hetkittäin parasta mitä tiedän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s