//
Toisin kuin moni saattaa kuvitella, mikroskooppisessa maailmassa ei elä pelkästään bakteereja ja viruksia, vaan myös eläimiä. Pienestä koostaan huolimatta karhukainen on monimutkainen, monisoluinen eläin, jonka soluissa on paljon samoja keskeisiä rakennusaineita kuin ihmisellä. Karhukaisen tunnistaa eläimeksi heti kun sen näkee kunnolla. Siinä missä mikroskooppisen maailman muu väki sykkii, kiemurtelee tai ajelehtii, karhukainen kävelee ja ui. Sen kahdeksan jalkaa ovat pulleat ja tassumaiset, ja niiden päässä on pitkät kynnet.
Eläin näyttää nallekarkin, ryppyisen nahkasohvan ja pölynimuripussin risteytykseltä.
Kuvittele mielessäsi tuo eläin, kaikki nuo yksityiskohdat. Sitten muista, että se on useimmiten alle millimetrin mittainen.
Alle millimetrin mittainen, ja ollut täällä vähintään 500 miljoonaa vuotta.
Pienestä koostaan huolimatta karhukainen kestää uskomattoman vihamielisiä ympäristöjä: säteilyä, tyhjiöitä, äärimmäisiä lämpötiloja – ja mahdollisesti jopa törmäyksen kuuhun.
Pienestä koostaan huolimatta – tai sen takia.
//
Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran elokuussa 2021. Olimme Suvin kanssa lounaalla ja kysyin oliko hänellä jotain työn alla – edellinen teos, Kaltainen valmiste, oli ilmestynyt toukokuussa. Suvi kertoi löytäneensä täydellisen aiheen, pienenpienen karhukaisen. En ollut koskaan kuullutkaan karhukaisista, enkä kuulema ollut ainoa. Mitä enemmän Suvi puhui, sitä kirkkaammin hänen silmänsä loistivat, kasvoilla sädehti innostus. Kuten jokainen ammatikseen kirjoittava tietää, tuollainen kokemus on kultakaivos. Ja mitä enemmän Suvi puhui, sitä kiinnostuneemmaksi itsekin tulin.
Maailman viimeinen eläin lähtee liikkeelle vuonna 2019 ilmestyneestä uutisesta, jonka mukaan Kuuhun oli lähetetty nikkelistä valmistettu pieni levy, ”kuukirjasto”, johon oli ohuille kiekoille kaiverrettu 30 miljoonaa sivua tekstiä ja kuvia – ja mahdollisesti sujautettu mukaan myös sitkeitä karhukaisia. Beresheet-luotaimen laskeutuminen oli epäonnistunut mutta oli syytä pohtia olisivatko karhukaiset voineet selvitä törmäyksestä hengissä, ja voisivatko ne selvitä hengissä myös Kuussa. Sitä ei kuitenkaan ikinä saataisi tietää, koska niitä ei kukaan lähtisi varta vasten Kuusta hakemaan.
Lause toi yllättäen kyyneleet silmiini. Ajattelin Kuun hapettomassa ympäristössä hädissään vaeltavia pieniä eläimiä, ja sydämeni täyttyi myötätunnosta.
//
Olin ollut siinä käsityksessä, että teos käsittelisi ”vain” karhukaisia, heidän ihmeellistä kykyään vaipua kryptobioosiksi kutsuttuun tilaan, jossa se pysäyttää kaikki elintoimintansa ja vajoaa äärimmäisen syvään horrokseen, sekä heidän matkaansa Kuuhun, mutta olin väärässä.
Sinänsä pienestä uutisesta ja aidosti pienestä eläimestä on syntynyt moniulotteinen, havahduttava ja myös koskettava teos ihmisen ja luonnon yhteneväisyydestä, ajasta ja avaruudesta, valosta ja pimeästä, maailmanlopusta ja toivosta. Karhukainen on kaiken keskiössä, mutta sen kautta on mahdollista tarkastella koko olemassaoloamme tarkemmin ja syvemmin.
Katsoinpa uutisia tai uniani, pimeys, tuho ja uhka tuntuivat hyökyvän päälleni. Karhukaisista tuli turvaköysi, johon takertuen uskalsin sukeltaa pimeyteen. Niiden pienuus herätti minussa halun suojella, mutta samalla niiden sitkeys ja selviytymiskyky myös sytyttivät pakkomielteen.
Miten jokin niin pieni saattoi olla niin kestävä?
Mikä on pientä ja mikä suurta? Mikä heikkoutta ja mikä vahvuutta? Mikä lähellä ja mikä kaukana? Mitä lopulta voimme ymmärtää siitä mitä kutsumme elämäksi Maapallolla, miten tarkasti voimme todella hahmottaa ajan ja tilan käsitteitä kun puhumme miljoonista vuosista ja avaruuden äärettömyydestä? Me ihmiset pidämme itseämme tärkeinä mutta todellisuudessa olemme vain naurettavan pieniä hiukkasia keskellä jotain käsittämättömän suurta. Esimerkkinä vaikka teoksessa esitelty tutkimus, joka selvitti kaiken painon. Jep. Kaiken painon. Kokonaistulokseksi saatiin 550 gigatonnia, eli 550 000 000 000 000 kiloa. Ihmisen osuus tästä kaikesta on 0,06 gigatonnia, eli 0,01 prosentin osuus koko planeetan biomassasta. Kuten sanoin, tässä ei todellakaan ole kyse vain karhukaisista.
//
Mitä pidemmälle luin Suvin matkasta karhukaisten ytimeen, aina Alastarolta Krakovaan, Kristianstadiin ja Unzeniin, kesämökiltä luentosaleihin, laboratorioihin ja tulivuoren kuumille lähteille, kävi yksi asia koko ajan selvemmäksi: tässä ollaan menossa kohti tuhoa, mutta ei ilman toivoa. Ja ennen kaikkea: näitä kahta ei oikeastaan voi erottaa toisistaan. Kiinnostavimmillaan teos olikin aina silloin, kun Suvi päästi oman uteliaan ja laajalle kurottavan pohdintansa vauhtiin, tarkasteli ja analysoi ihmisen tapaa olla, elää ja hahmottaa omaa paikkaansa Maapallolla ja sen historiassa, ihmisen ja luonnon monimutkaista, syvää ja tiivistä yhteyttä. Sitä miten elämä ekologisessa todellisuudessa on väistämättä sekavaa, oudosti intiimiä ja täynnä ristiriitoja. Lopulta pintaan kohosi kysymys, joka ei jätä rauhaan: mikä on säilyttämisen arvoista ja kenelle sitä säilytetään? Miksi me ihmisinä olisimme millinkään verran arvokkaampia kuin Maapallon kaikista pienimmät, sille oikeasti elintärkeät oliot ja eläimet, koko mikroskooppinen kansa?
Yhtä lailla kuin en halua tuhota luontoa ulkopuolellani, ei luonto minussa ansaitse tuhoa.
Korttitalo sortuu, mutta mahdollisesti jotakin selviää, jokin tässä kiertokulussa jatkuu. Me olemme yksi laji valtavan monien joukossa, tuhovoimaltamme vailla vertaa, erityinen itsellemme ja planeetan mittakaavassa ainutlaatuinen. Mutta ainutlaatuisia ovat kaikki muutkin lajit.
Henkilökohtaisten kriisien, oikeuskäsitystämme järkyttävien sotien ja hyökkäysten ja näinä aikoina kaikkialla olevan, käsinkosketeltavan huolen ja hädän edessä on helppoa ja inhimillistä unohtaa miten pieniä me todella olemme, miten ihmiskeskeinen meidän maailmankatsomuksemme.
Kun omalta elämältä romahtaa pohja, ei kukaan jaksa ajatella todellista maailmanloppua. Tai kun rakastuu, kun tulee raskaaksi ja saa lapsen, kun oma työ saa tunnustusta, kun elämä syystä tai toisesta täyttyy ilolla ja valolla, tuntuu siltä kuin koko maailma ja sen ihmeellisyys mahtuisi yhteen hetkeen, yhteen ihmiseen, minuun. Se on häikäisevä, valtava tunne, ja hyvä niin. Mutta tätä teosta lukiessani ilahduin kun aidosti tunsin miten pientä se kaikki myös on.
Mitä enemmän olin ajatellut karhukaisia ja niiden uskomattoman pitkää kehityshistoriaa, sitä paremmin olin ymmärtänyt Homo sapiensin haurauden ja sen, että lajimme on vain yksi planeetalla käväisevä eliö muiden joukossa. Meidän sivilisaatiomme, avaruuskirjastomme ja taksonomiset järjestelmämme ovat hetkellisiä ja pian unohtuvia.
//
Olen pitänyt kaikista Suvin aiemmista teoksista, mutta tässä oli jotain erityistä. Sen lisäksi, että teos sisältää aivan valtavan määrän tietoa, tieteitä, historiaa ja yksityiskohtia ja sen lähdeluettelo on enemmän kuin vaikuttava, kerronnasta välittyy myös kaikki se mikä sai Suvin kasvot loistamaan viisi vuotta sitten. Tämä on ollut teos, joka on ollut välttämätön kirjoittaa. Ja sellaista teosta on aina aivan erityinen ilo lukea. Se myös vaatii lukijaltaan paljon, haastaa katsomaan toisin ja hyväksymään epämiellyttäviä tosiasioita, eikä sen jälkeen maailma enää näytä samalta. Ei sen eläimet, lammikot tai vuoret, ei kaukaiset galaksit, tähdet tai Kuu. Kerrottu jää kieppumaan mieleen, se muotoutuu ja kasvaa, esittää uusia ajatuksia ja kysymyksiä, ja luo hienoja kuvia sammaleessa taapertavista eläimistä, Viron maaseutua halkovista maanteistä, pienestä saksalaisesta kaupungista talvella 1772, Kirkkauden meren basalttitasangon ylle koittavasta aamusta, uupuneista, mitään näkemättömistä silmistä ja pimeästä, joka väistyy valon tieltä.
Karhukaisista, jotka jäävät.
//
Helmi Kekkonen 