Kaltainen valmiste

Jos asfalttikin voi pettää, pulut eivät ole totta ja guacamolessa on 0,7 prosenttia avokadoa, mistä voi olla varma? Mihin pitää suhtautua tosissaan? Mikä on kaltaista valmistetta ja mikä aitoa – ja voiko niitä asettaa toisiaan vastaan?

Joko epäilyttää?

Minä kirjoitan ajatukseni ylös, jotta niillä olisi hyvä olla. Ne työntyvät esiin merestä ja muodostuvat kiinteäksi mantereeksi sinun jalkojesi alla. Sinä olet astumassa tielle, joka johtaa kartoittamattomaan maisemaan.

Mennään.

Aluksi Suvi Auvisen esseet saivat sydämen hakkaamaan, tuli valpas olo, sitten tilanne (ja sydän) tasaantui, kyse ei ollut pettymyksestä vaan enemmänkin siitä, mitä minulle esseekokoelmien äärellä tapahtuu usein, lievästä ähkystä toisen ihmisen ajatusten äärellä, kunnes sitten (pienen tauon jälkeen) kaikki jälleen tihentyi ja kirkastui.

Luin esseen sieltä, toisen täältä, osittain myös mainiota sisällysluetteloa seuraten, ensimmäisenä NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ, jossa pelataan tennistä poliisin kanssa, käytetään poikaystäväkorttia ja nähdään kala oluttuopissa.

Auvinen kuljettaa kerronnassaan vaivattomasti valtaa ja vallattomuutta, vapautta ja vankilaa, sitä miten oikeastaan kaikki kietoutuu kaikkeen. Esseet kurottavat kohti ihmistä ja vastustavat turtumista. Ne ovat rakkautta ja anarkiaa, kirjaimellisesti.

Aina kun puhutaan heräämisestä, puhutaan myös nukkumisesta. Heränneet väittävät, että kaikki muut nukkuvat ja kulkevat maailman läpi silmät suljettuina. Empatia kärsii, jos itsensä korottaa valistuneiden joukkoon ja sanoo muiden nukkuvan. Heräämisestä puhuminen pyrkii ennen kaikkea luomaan erottelua ihmisten välille. Me ja ne muut, pelastetut ja kadotetut, heränneet ja nukkuvat. Erottelu ei auta vaan haittaa.

Minä tunnistan tämän niin hyvin. Varsinkin koska (hah)

erityisen innokkaita, oikeamielisiä ja kovaäänisiä ovat uudet vegaanit. Se on ymmärrettävää, vaikka onkin perseestä. Kun ihminen ryhtyy vegaaniksi, hän joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan aiemmat tekonsa. On epämiellyttävää tajuta, että on ollut osallisena yhteen historian suurimmista vääryyksistä. Muiden eläinten tuho ja kidutus romahtavat painona harteille.

Minä tunnistan tuon painon ja haluan huutaa sitä ulos.

Tunnen vihaa ja turhautumista sitä välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä kohtaan, joka eläinten tappamisen ja syömisen taustalla on, jopa sitä kohtaan että ”edes vähän yrittää”, koska

eläintä, joka odottaa kuolemaansa ahtaassa häkissä polviaan myöten paskassa, ei fleksaaminen hymyilytä.

Mutta Auvisen tekstien äärellä ymmärrän selkeämmin ( joskin, myönnän, hieman vastentahtoisesti), että ihmisten syyttely ei vaan auta. Kukaan ei halua kuulla syytöksiä tai edes kuunnella vihaista ihmistä. Ei auta haukkua ystävän lounastilausta tai paheksua toisen kauppalistaa. On yksinkertaisesti kannattavampaa löytää mahdollisimman tehokas tapa vaikuttaa, tehdä hyvää. Koska vaikka raivollekin on aikansa ja paikkansa, koska vääryyden ja julmuuden edessä pitääkin raivota,

raivo kuitenkin tarvitsee parikseen toivon, sillä raivo ilman toivoa on tuho. Raivo tasoittaa maaston, toivo näkee horisontin ja hahmottaa suunnan, johon tie kannattaa vetää.

On hyväksyttävä tosiasiat.

Jos totuus kiinnostaisi ihmisiä, me toimisimme eri tavalla kuin nyt. Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki eivät olisi kasvissyöjiä, vaan kääntäisivät katseensa pois. Pelkkä tiedon jakaminen ei ole koskaan riittänyt.

Pidän siitä, miten rauhallisesti ja analyyttisesti Auvinen kirjoittaa vaikka kaikesta huokuu tunne ja palo, anarkismin ajatus siitä, ettei kukaan muu voi päättää toisen ihmisen elämästä. Asioista on oltava mahdollista keskustella ja väitellä ilman valmiita ratkaisuja ja vastauksia, yhteiskuntaa on voitava rakentaa yhdessä, tasa-arvoisesti, kunnioittavasti.

Pidän siitä, ettei Auvinen nosta itseään kenenkään yläpuolelle, että hän on erehtyväinen, hauras, vahva, muuttuvainen ja kehittyvä olento siinä missä meistä jokainen. Hän ei sano että tehkää näin vaan että miettikää rauhassa ja tarkkaan ennen kuin itse teette.

On kuunneltava. On vietävä asioita ja kysymyksiä pöytiin, jonne ne eivät muuten päätyisi. On uskallettava yrittää, on otettava riski että pieleen menee.

Väärässä olemisen riski on pakko ottaa, jos haluaa vaikuttaa mihinkään tai muuttaa mitään. Ihmiset kaivavat toisinaan esiin vanhoja kirjoituksiani osoittaakseen, että olen ollut itseni kanssa eri mieltä joskus aiemmin. Hyvä että olen! Muutoksessa tai väärässä olemisessa ei ole mitään pahaa. Suhtaudun epäluuloisemmin ihmisiin, jotka ovat 18-vuotiaasta lähtien samaa mieltä kaikesta itsensä kanssa, kuin niihin, joiden mielipiteet vaihtuvat. Siinä vaiheessa kun luen viisi vuotta vanhan tekstini ja olen kaikesta sen kanssa edelleen samaa mieltä, voin kävellä kevätjäihin. Silloin olen lakannut ajattelemasta, silloin olen lakannut kehittymästä.

Kokoelma sisältää niin paljon ajatuksia ja tunteita, jotka herättävät niin paljon ajatuksia ja tunteita, että niistä kaikista kirjoittaminen tekisi tästä tekstistä loputtoman.

Suurimmasta osasta olen Auvisen kanssa jo valmiiksi samaa mieltä, hänen kirkkaasti erittelevä ja selkeä tyylinsä lähinnä sävyttää jo olemassa olevaa, ja mietinkin, että kuka oikeastaan on tämän kirjan kohdeyleisö? Minä, jo samanmielinen, vai hän, joka ei ymmärrä miksi tällainen kirja on pitänyt edes kirjoittaa? En ole varma, mutta kiinnostaa, enkä voi olla ajattelematta, että eikö tämäkin kirja (sen ydin) ole sellainen, joka ennen kaikkea pitää viedä pöytiin, jonne se ei muuten ikinä päätyisi?

Ja samalla paikoin, kuin vaivihkaa, Auvinen onnistuu yllättämään, ujuttamaan riveille sellaista mitä minäkään en osaa odottaa. Hän väläyttää tunnetta järjen rinnalle, maalaa kuvan jossa vastakohdat kietoutuvat toisiinsa ja rakkaus heittää valonsa järjestelmän ylle, jossa pornoelokuvassa nähty pillukuusi luo hyvää, synnyttää vapauden haluta ja olla haluttava.

Miten monta kertaa lukiessani ehdin jo ajatella, että joojoo minä tiedän mitä sinä ajat takaa, mutta sitten tuleekin pieni keikahdus, taitos, särö, ja halkeama onkin jo siinä, ja lisää valoa tulvii sisälle.

Auvisen kaltaisten ajattelijoiden kautta ja kanssa on oikeasti mahdollista uskoa, että vapaampi huominen on mahdollinen. Sellainen, jossa

lusikan todellinen olemus on se, ettei sitä ole olemassa. Kun sen ymmärtää, voi todellisuutta ja itseään lusikan ympärillä taivuttaa. On älytöntä yrittää taistella poliisiväkivaltaa, paskaduuneja tai ihmissuhdenormeja vastaan. Eivät ne taivu. […] Sen sijaan pitää taivuttaa todellisuutta kiinteältä näyttävien asioiden ympärillä. Pitää taivuttaa itseään niin kauan, että näyttää siltä kuin lusikka olisi taipunut.

(Sivuhuomiona lusikkaan: katsoin tovi sitten Matrixin pitkästä aikaa ja siksikin ilahduin tästä erityisen paljon.)

Luettuani tästä kirjasta Helsingin Sanomien oudon setämiesarvion, jossa mm. hämmästeltiin, että mikä ihmeen tarve Auvisella tai kenellekään on ”tehdä bi-seksuaalisuudesta normaalia” ja sitten siteerata siinä sivussa ah niin ajankohtaista Michel Foucaultia (1926-1984) ja ärsyyntyä Auvisesta ihmisenä, tuntuu kirja entistä tärkeämmältä. Times they are changing, luojan kiitos.

Auvisen tyyli on paikoin suora ja räävitön, paikoin kaunokirjallinen ja kaunis, läpi teoksen ehdottoman toiveikas. Se uskaltaa unelmoida ja ehdottaa, laittaa kysymysmerkin pisteen sijaan; mitä jos kaiken ytimessä olisikin rakkaus?

Miten yksinkertainen ja radikaali ajatus, miten hieno ja raikas kirja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s