//
Iiris seisoo kadunkulmassa kukkia sylissään. On yksi kevään kauneimmista päivistä, sellainen, joka tuntuu keuhkoissa lasinsiruina. Iiris sulkee silmänsä, aurinko liikkuu luomien alla hohtavina läikkinä. Hän avaa silmät uudestaan,
ja heti ensimmäisten rivien kohdalla tajusin, muistin, miten ikävä minulla on ollut tätä kieltä ja kerrontaa, sitä johon rakastuin melkein kaksikymmentä vuotta sitten kun luin Arvaa ketä ajattelen, tai ehkä jo aiemmin, kolmekymmentä vuotta sitten, kun luin Kivienkelin, silloin aika oli toinen ja minäkin, luin eri tavalla kuin nykyään, tavallaan olin vasta alkanut lukemaan, ja oli muutamia teoksia jotka saivat kaiken sijoiltaan, joiden äärellä vain tiesi että tämän tulen muistamaan aina, mutta joka tapauksessa, siitä asti olen rakastanut Inka Nousiaisen tapaa kuvata ja kertoa, nähdä pienessä suurta, varjoissa valoa, yksinäisyydessä yhteistä, ja sitten eräänä syksynä Inka Nousiaisesta tulikin vain Inka, ensimmäisen kirjani kustannustoimittaja, elämä ihan oikeasti voi joskus mennä niin, että lähettää kiitosviestin kirjailijalle ja puolta vuotta myöhemmin se sama kirjailija, joka tekee sivutöitä pienessä kustantamossa, poimii käsikirjoituspinosta juuri sen minkä itse on kirjoittanut ja sanoo kustantajalle että tässä voisi olla jotain,
mutta ei minun itsestäni pitänyt puhua vaan Iiriksestä,
siitä miten kaunis tämä romaani on, Siniset koirat, viiltävä ja kirkas, herkkyydessään tarkka.
//
Iiris on viemässä kukkia ystävälleen kun aika kiepsahtaa taaksepäin ja lukijan eteen avautuvat edelliset vuodet, lapsuudesta aikuisuuteen, rakkauteen ja ihmissuhteeseen, jonka rajat ja rajattomuus ovat liikkuneet Iiriksessä kuin sade, ja tavallaan liikkuvat yhä, koska miten yksinäiseltä voikaan toisen lähellä tuntua, painostavassa tiheässä, torjuvat eleet ja hiljaisuus jolla ei ole muotoa, ainoastaan kohde, miten sellaista hahmottaa kun alussa oli jotain ihan muuta, minne se kaikki meni? Ja miten vähitellen ja vaivihkaa voivat asiat muuttua, rakkaus ja kokonainen elämä, miten sellaisen liepeillä elää ja hengittää, käydä ruokakaupassa ja töissä ja juhlissa, kun mitään ei enää ole ja silti kaikkea on aivan liikaa.
Mitä itsestään kadottaa ensimmäisenä? Ja milloin katoamisen huomaa, huomaako sen ensin joku muu? Muuttuuko ihmisestä eleet, muuttuuko ääni? Alkaako katse haipua, kuten valokuvista ensimmäisten joukossa pois kuluvat silmät?
Ja: miten itsensä voi kadottaa, jos ei koskaan ole ollut ihan vielä näkyvissäkään?
//
Romaanissa lainehtiva suru on pakahduttavaa muttei lainkaan raskasta tai hyökyvää, se liikahtelee riveillä ja rivien väleissä, välähtää kosketuksessa, katseessa ja yllättävässä naurussa, välillä väistyy ja antaa tilaa, kunnes tulee taas lähemmäs, kuin osoittaen, että on heitä (meitä), jotka kantavat suruja mukanaan ja siinä voi olla myös jotain lohdullista.
Ja surun rinnalla kaipaus, sellainen, jonka olemassaolon tuntee ajatuksessa ja hengenvedossa, epämääräisenä särkynä, jonka saattaa paikallistaa tai sitten ei, kun kaipaa häntä, joka makaa vuoteessa lämmin iho omaa ihoa vasten, ja häntä, joka hiipuu pois ihan kokonaan, ja häntä, jota ei koskaan ollutkaan,
tai ehkä hänen tyttärensä eli jo satoja vuosia sitten, haudattiin joutsenen siivellä tai peiponkallo suussaan. Ja sen kyljet kohoilivat hänen unissaan kuin vimmatun juoksun jälkeen, ja kun hän oli yöllä silittänyt sen hiuksia ja hikistä otsaa, hän tunsi kaiken aamulla käsiensä tyhjyydessä.
Ja sitten vielä kipu, fyysinen kipu, jota ei pääse pakoon, johon ei edes lääkkeet eikä varsinkaan tahdonvoima aina auta, kipu jonka kanssa on vain elettävä vaikka eihän se sellainen oikein ole elämää ollenkaan vaan pelkkää selviytymistä, koska
kun on tarpeeksi pitkään kipeä, itsensä alkaa nähdä myös yhä yksinäisempänä. Iiris oli jo ties miten kaukana muista.
Ja taas hän mietti avaruuslentoja, putoavaa kehoa eikä kuitenkaan putoavaa vaan paikallaan leijuvaa, pysähtynyttä liikettä keskellä käsittämätöntä nopeutta. Hän moduulissa enää itsekseen, ehkä jo kuun pimeällä puolella,
ja sitten, jollain ihmeellisellä tavalla kaiken tämän jälkeen hyvä olla, kuin olisi vetänyt syvään henkeä ja päästänyt kaiken hitaasti ulos, sillä niin,
kasvaako mikään ilman, että ensin jotain särkyy?
//
Helmi Kekkonen 