siis kesä

//

Kun vanhempi lapseni oli noin neljävuotias, meillä oli kesä-aamuina tapana käydä läheisellä torilla. Join kahvia, lapsi söi mansikoita. Istuimme valkoisilla muovituoleilla ja katselimme ihmisiä. Lapsella oli kiharat hiukset, pyöret posket ja loputtomasti kysymyksiä. Puolisoni oli kesäisin töissä, joten olimme melkein aina lapsen kanssa kahdestaan, aamusta iltaan. Hän valitsi huolella mansikan, irrotti kannan, laittoi marjan suuhunsa, ja keskittynyt ilme vaihtui onnelliseen hymyyn. Tunsin sellaista kaikkialle vuotavaa, pakahduttavaa rakkautta, jonka voima yllätti yhä lähes päivittäin, ja samalla mietin miten ihana olisi joskus tulla torille ihan yksin, juomaan kahvia, lukemaan kirjaa savuke kädessä. Mutta sitten hän taas kysyi jotain, join lisää kahvia ja lähdimme puiston kautta kotiin, käsi kädessä auringon alla.

Tänä kesänä, kymmenen vuotta myöhemmin, tuo lapsi on ollut enemmän poissa kuin kotona. Kavereiden kanssa, yökylissä, mökkireissuilla ja töissä, ja viikon tanssileirillä. Muutamaa viestiä ja yhtä lyhyttä puhelua lukuunottamatta en kuullut hänestä mitään. Kotona oli rauhallista, mutta kaipasin häntä joka päivä, kaipaan häntä muutenkin usein. Häntä kolmevuotiaana, seitsemänvuotiaana, kymmenenvuotiaana, häntä nyt. Tiedän, että hänen kuuluu mennä, että maailma vetää puoleensa eikä hänen pidä ajatella minua, mutta silti, miten nopeasti vuodet menivät. Oli aika kun olimme niin tiivis pari, yksikkö, etten osannut edes kuvitella tällaista aikaa.

Antaisin melkein mitä vain, että pääsisin edes yhden kerran sen neljävuotiaan kanssa torikahville. 

Se, miten mahdoton tuo toive on, on minulle melkein liikaa.

En tapaa sitä neljävuotiasta enää koskaan.

Miten se voi olla niin?

//

Tänä kesänä nuorempi lapseni on kahdeksan ja käy uimakoulua.

Kahden viikon ajan olemme joka aamu heränneet varhain ja menneet yhdessä maauimalaan, jossa hän on opetellut uimaan rauhassa pidempiä matkoja, sukeltamaan ja kellumaan oikein, ja minä olen sen ajan uinut syvässä altaassa. Uimisen jälkeen olemme istuneet pienessä kahvilassa ja katselleet ihmisiä, minulla kahvia, hänellä mehu, molemmilla ruisleivät. Olemme kävelleet kotiin, hänen aurinkorasvan ja kloorin tuoksuinen kätensä vielä tiukasti omassani.

Ja yhtäkkiä se iski: en saisi näitä elokuun aamuja, tätä hetkeä, ikinä takaisin. Että tulisi aika, kun antaisin mitä vain päästäkseni juuri tähän, hänen kanssaan.

Suukotin hänen kosteita hiuksiaan ja sanoin kuule, hän kysyi mitä, sanoin ei mitään, eikun sano nyt, hän vastasi. Ihania nämä aamut, sanoin, ihan parhaita.

//

Mietit liikaa mennyttä, puolisoni sanoi, keskity enemmän siihen mitä on nyt.

Se on totta, mietin mennyttä jatkuvasti, hetkiä, kohtaamisia ja valintoja, mutta keskityn kyllä siihenkin mitä on nyt, aivan kuin kaikki ajat ja vuodet  ja tunteet olisivat läsnä koko ajan. Muistot ja kuvat virtaavat minussa jatkuvasti, en pysty vaientamaan niiden kohinaa, enkä edes halua. En oikein osaa kuvailla tätä, mutta jotenkin niin, että tunnen jatkuvaa nostalgiaa, jatkuvaa melankoliaa siitä, etten saa mitään elettyä takaisin, ja samalla lähes päivittäin pakahdun kaikesta mitä tapahtuu juuri nyt. 

Ehkä se johtuu iästä, ajan alati kiihtyvästä vauhdista, yllättävistä menetyksistä ja pudotuksista, mutta jokin uusi pelko on myös usein läsnä, jokin hauraus, mitä jos tämä kerta on viimeinen, tai tämä, mitä jos heille tapahtuu jotain, mitä jos minulle, mitä jos en näe heitä aikuisina, mitä jos mitä tahansa.

//

En koskaan pohtinut mahdollista vanhemmuutta järjellä, en ehtinyt pohtia sitä mitenkään, eräänä aamuna olin kaksikymmentäyhdeksän ja suunnittelematta raskaana, en tiennyt mitä vanhemmuudelta odottaa, enkä olisi tiennyt vaikka kuinka olisin pohtinut koska lopulta sillä ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, ei yhtään mitään, sitä ei voi etukäteen selittää, kaikki lapsiin liittyvä on niin täyttä ja hurjaa, eloisaa ja ylitsevuotavaa. Ainoa minkä myös järjellä tiesin, oli toive toisesta lapsesta. Yhtäkkiä vain tiesin varmemmin kuin mitään muuta ennen sitä, ettei tämä voi jäädä yhteen, että jos vain olisimme niin onnekkaita haluaisin kokea tämän kaiken toisenkin kerran, ja me olimme.

Ja nyt kun se neljävuotias on neljätoista ja näyttää ihan minulta ja me riitelemme joka päivä, isoista asioista mutta useimmiten pienistä asioista, meillä on vielä kahdeksanvuotias, jäntevä ja nopea ja vahva ja vielä hetken syliin iltaisin käpertyvä, joka muistuttaa minulle paremmin kuin mikään tai kukaan muu, että elämä on tässä ja nyt.

//

Olemme olleet melkein koko kesän kotona. En tiedä oliko se hyvä vai huono valinta, eikä se oikeastaan ollut valinta, tilanne nyt vaan on sellainen. On ollut pitkiä päiviä, ja ihania päiviä. Tylsiä, pilvisiä aamupäiviä, sädehtiviä iltoja meren äärellä. Kinastelua, turhautumista, vanumista. Koripalloa, uimarantoja, leikkipuistoja. Jäätelöä, ystäviä, muutama mökkireissu. Unia ja koko ajan piteneviä juoksulenkkejä. Tavallisia asioita, jotka juuri sen takia ovat kaikkea muuta kuin tavallisia.

Suljin puhelimen lähes kokonaan, luin paljon.

Luin Maria Matinmikon kiehtovan Siis niin, Gaël Fayen kankean ja kömpelön Jakarandan (joka muistutti kaikista niistä 1970- ja 80- luvuilla kirjoitetuista (mies)romaaneista, joita yliopistossa piti lukea) Lena Dunhamin hauskan ja koskettavan Famesickin (jonka äärellä toivoin, että hän olisi kirjoittanut enemmän kirjoittamisesta, siitä miten kaiken kivun keskellä hän on kyennyt luomaan jotain sellaista kuin Girls), Yael van der Woudenin hienon Paljon vartijan (jossa varsinkin alun jännite oli kadehdittavan taitavasti rakennettu) ja viimeisenä Rachel Kushnerin häkellyttävän upean Mars Roomin, josta haluan kirjoittaa vielä enemmän.

Olin kolme päivää yksin kirjoittamassa.

Aloin nähdä käsikirjoituksessa romaanin, tekstissä muodon.

Kun kirjan kirjoittaminen on kesken, kirjan kutsun kuulee koko ajan. Kun kirja alkaa löytää muotoaan, tuo muoto kulkee mukana kaikkialle, Matinmikko kirjoittaa, ja sai minut kaipaamaan pidempää aikaa yksin työn äärellä. Ehkä syksyllä. Ei. Syksyllä.

//