//
Palataanpa tuohon päivään, khamsin-kesän alkuun. Minä tunkeudun ja tihkun puoliksi vedettyjen sälekaihdinten välistä Fátiman kotiin. Silaan koko salongin meripihkaan vivahtavin heijastuksin. Aistin Iisakin, joka juuri soittaa ovikelloa. Jo ennen kuin astuu huoneeseen, Iisak aavistelee, että tätiä vastapäätä istuu mies, että miehen nimi on Gabriel, että mies on hänelle tuttu.
Näin nämä kaksi miestä kohtaavat.
Jerusalemin sokkeloisessa kaupungissa, hiekkamyrskyn ja väkivallan keskellä, keskellä riivattuja, hulluja ja upeita tarinoita, keskellä yltäkylläistä ja sorrettua maailmaa, he rakastuvat.
Heidän juurensa ovat Palestiinaksi kutsutussa maassa, ja heidän rakkaudenkesänsä on se kesä, jolloin khamsin tukehdutti viisikymmentätuhatta miestä parhaassa iässä, ja paljon naisia ja joitakin lapsia. Näin te laskette vainajanne, koska te olette julmia.
He ovat syntyneet seudulla, jota rajoittavat betoni, menneisyys ja tankit ja veri ja pelko yössä. Joskus Iisakista tuntuu kuin hän olisi pelkkä hiukkanen sydämessä. Siltä Gabrielistakin joskus tuntuu.
Niin se menee.
//
Olen viime aikoina miettinyt mitä kirjallisuus on, mitä se on minulle. Ja: miksi aina palaan sen äärelle, mitä siitä saan. Lukiessani Karim Kattanin, palestiinalaisen kirjailijan ja kirjallisuuden professorin romaania, minä taas muistin, tajusin, niin kirkkaasti.
Lopulta kyse on kirjallisuudesta, mikä näyttää mitä kirjallisuus voi olla.
Kirjallisuutta, jonka kieli, kerronta, rakenne ja muoto venyttävät sitä minkä jo tiedän ja tunnen.
Ja tietenkin tämä on jokaiselle eri. Jokaisen lukemisen, kokemisen ja ajattelun rajat menevät missä menevät, mutta itselleni vastaus on juuri tällaisessa teoksessa. Sellaisessa, joka yllättää ja saa sydämen lyömään nopeammin, joka työntää kohti sellaista mistä en ole mitään tiennyt, mutta jonka olemassaolon olen silti jollain tapaa aavistanut. Ajatellut, että tällaisen on oltava mahdollista.
Ja jotta olisin mahdollisimman selkeä: kun sanon tällainen kirjallisuus , en tarkoita vain ja ainoastaan juuri tätä kirjaa tai tämän kaltaista kirjaa. Saman on saanut aikaan vaikkapa Joan Didion, Niko Hallikainen, Julia Armfield ja Elli Valtonen, kaikki kaikin tavoin keskenään erilaisia ja aivan erilaisia kuin tämä.
Kyse on tunteesta.
Siitä, että jokin järisee sijoiltaan eikä enää palaa.
Iisak ja Gabriel.
//
En ollut osannut kuvitella tällaista tarinaa, tällä tavoin kirjoitettua, ja olin silti odottanut sitä ja ja tässä se on, oli, luin hitaasti, nopeasti, hitaasti, katosin lukemaani, katosin heihin.
Heidän onnensa on mahdoton eikä kuitenkaan ole, ei tuona yhtenä kesänä, se on fyysinen ja samalla melkein taivaallinen, kaikkea uhmaava, niin täynnä halua ja rakkautta, että se häikäisee, kuin julistus ja leikki, myrskyvaroitus ja kirkkaana virtaava vesi, kauhun ja kauneuden hetkellinen tasapaino. Jumalankaltaisen kertojan ääntä ja ihanaa, outoa rytmiä voi vain ihailla, kiitos myös Lotta Toivasen upean suomennoksen.
Matkalla he pysähtyvät kahville. Nousevat autosta ja tuntevat aavikon kuuman ja virkistävän ilman kasvoillaan, ja minä levittäydyn heidän yllään, kaikkialla, ikään kuin kaikki rajat ja esteet olisivat hävinneet, ja jäljellä olisi vain taivaan tavoin avoin maa.
Ja loppu, miten voikaan olla, en sano siitä mitään koska en todella voi.
//
