//
Aamulla syön Aatoksen seurana muroja ja luen Helsingin Sanomista, että ensimmäinen ”sfinksi” on avattu Milanossa. Kuollut yksilö on löydetty puoliksi romahtaneesta varastosta Sisiliasta. Se on naaras ja mahdollisesti keski-ikäinen, mitä se sitten tarkoittaakin, ei vanha eikä nuori. Salakuljettajia ei ole saatu kiinni.
Tuntuu uskomattomalta, että maailmasta voi löytyä jotakin uutta. Tuntuu tutulta ja väistämättömältä, että ihminen kajoaa siihen heti, tarttuu nahkaan ja viiltää auki.
Lähitulevaisuudessa ilmastonmuutos on edennyt ja pandemiat riehuvat.
Kreetalta löytyy tieteelle tuntematon eläinlaji, kaikkiruokainen ja kaunis nisäkäs, jolla on ihmismäiset kasvot ja linnulle ominaisia rakenteita. Sen elimistö muistuttaa enemmän karhua kuin kissaa, mutta hieman myös hevosta tai dinosaurusta. Sitä kutsutaan sfinksiksi.
Lajin äärellä on Siina, eläinlääkäri, jonka sisällä tulvii ja huojuu jo valmiiksi.
Katson seinän raosta kyyryisiä hahmoja, niitä pelottaa astua rämisevälle rampille, ensimmäinen seisahtuu ja muut sen takana painautuvat toisiinsa. Kuljettaja kolistaa auton seinää ja huutaa, ja kulkue liikkuu.
Eläimet ovat pienempiä kuin kuvittelin, ihmisen kokoisia, mutta niiden siivet ovat valtavat, ne peittävät kyljet ja reidet, ja pisimmät käsisulat risteävät hännän tyvessä.
Neljäs. Sitten vielä viides. Se on muita pienempi, tai enemmän kyyryssä. […]
Viimeinen nostaa päänsä ja katsoo sivulle, erotan kasvojen profiilin vastavalossa. Siinä on jotakin tuttua, joka vääristyy heti, muuttuu kirkkaiksi hiutaleiksi. Päähän räjähtää särky, ja on pakko sulkea silmät.
//
Elli Valtosen Vieraslaji on häikäisevä romaani.
Se asettaa tarkasteluun ihmisen ja ihmisyyden, kaikki ne eettiset ja moraaliset kysymykset joiden edessä me yhteiskuntana olemme, halusimme tai emme, ja pitää otteessaan ensimmäisestä virkkeestä viimeiseen. Se on kielellisesti uskomattoman tarkka ja hallittu, jokainen pilkku, sana ja virke on oikealla paikalla, eikä missään ole mitään liikaa tai liian vähän. Sen kerronta on viiltävää ja kirkasta, ja sen tarina monella tapaa pohjattoman surullinen, ja silti, jollain käsittämättömällä tavalla, siitä huokuu lämpöä ja valoa, se kurottaa kohti. Sen paino voisi jättää alleen, mutta siinä ei ole mitään tahmeaa tai raskasta, päinvastoin, se liikkuu rekisteristä ja tunnetilasta toiseen kuin hengitys, uskomattoman vaivattoman oloisesti.
Se on yksi vaikuttavimmista teoksista, mitä olen koskaan lukenut.
Anna kuvien tulla, ne kuohuvat ohitsesi, mutta kiirettä ei ole, ne kiertävät planeetan ja palaavat, anna kuvien mennä, ja ne tulevat.
Takkisi rajaa sinut maisemasta, sinä seisot tässä niin kuin riippuisit henkarissa, se on oikea tapa olla tämän virran rannalla.
//
Lukeminen tuntui kaikkialla kehossa. Puristuksena rinnan alla ja nielussa, tarpeessa vetää syvään henkeä. Ja myös mielen läpi virtaavassa ilossa, että tällaista kirjallisuutta on olemassa, että joku on osannut kirjoittaa juuri tämän, juuri näin. Luin hitaasti ja ahmien, säästellen ja täynnä halua kertoa tästä kaikille. Taitoin sivuja merkiksi, muista tämä, ja tämä, ja tämä.
Todellisuuden päällä makasi toinen, raskaampi. Mieleni täytti outo kaiku, puliseva huuto, joka ennemmin tuntui kuin kuului.
Jonkin mittaisen ajan kuluttua huuto katosi.
Katsoin ylös, hoitaja katsoi minua ja rypisti otsaansa.
Tuntui kuin en olisi räpäyttänyt silmiäni vuosiin.
Toistelen sanaa kirkas mutta en keksi muuta, koska sitä tämä on, psykologisessa katseessaan ja todistusvoimassaan, niin kirkas, että kaikki eivät ehkä uskalla sitä lukea. Mutta ne jotka uskaltavat, eivät unohda.
Ilmassa, siinä kohdassa, jossa hänen katseensa sammui, lepattaa jotakin pientä. Se on ohut särisevä ääni, sellainen jälki, joita maailma on täynnä.
//
Upea on myös Valtosen esikoinen, Tainnutuskehto.
