Miten muistat minut

Olen lukenut viime kuukausina vähän. Todella vähän. Niin vähän että oikeasti hävettää.

Juhannuksen jälkeen luin Knausgårdin ensimmäisen osan josta hurmaannuin mutta sitten toinen osa jäi loistavan alun jälkeen kesken, en tiedä miksi, ehkä odotukset olivat taas muiden hehkutusten jälkeen liian korkealla, että jos tykkäsit siitä ekasta niin kakkonen vasta räjähtääkin, mutta ei, ei räjähtänyt, jäi yöpöydälle, toisten mutta yhtä lailla lukemattomien alle, iltaisin nukahdin nopeasti, päivisin olin menossa, niin vain kävi ja oli, en kaivannut sanoja, en halunnut lukea yhtään mitään,

kunnes sitten eräänä iltana elokuun alussa, tyttö oli nukahtanut ja koti hiljainen, ajattelematta otin Ritvasen kirjan käteeni.

Yön juhlittuani en jaksakaan lukea tenttiin – näin ei ole käynyt aiemmin. Minulla on rytmihäiriöitä, kämppä törkyinen, lakanat haisevat, runkkaaminen masentaa. Yöpöydällä lojuu keskeneräisenä Camus’n Rutto, joka tuntuu jaarittelulta. Tunne on uusi, hämmentävä: mitä minulla on jos Nobel-kirjakaan ei kiinnosta. Ulkona on pimeää ja sataa, puiden lehdettömät oksat, yksi vuosi takana taas.

Kyseessä on esikoisromaani, todella vahva sellainen, ei täydellinen mutta hieno, ehdottomasti, tuntuu samalta kuin tuo yllä oleva: kauniin rumalta, rujosti mutta ilmavasti kulkevalta, vähän ärsyttävältä, oudosti kiehtovalta.

Romaani äidin ja pojan suhteesta jossa äiti antaa kaiken taiteelleen ja poika äidille kaiken anteeksi.

 

Ritvanen

 

Ritvasella on kertojan lahja, muistuttaa minua Westöstä ja Itkosesta, hyvällä tavalla eikä liikaa, hänellä on oma ääni, se sukeltaa sekä pojan että naisen mieleen, eikä vain mieleen vaan kehoon, ihon alle, sukellus on niin hurja että paikoitellen lukeminen hidastuu, en kestä näitä ihmisiä, en kestä heidän itsekästä haahuiluaan, räpiköintiään, vatvomistaan, ryhdistäytykää nyt vähän helvetti, pitääkö oikeasti kaikki tämä kertoa, en halua kuulla enempää, mutta sitten tarina taas etenee ja minä ymmärrän heitä, heillä on syynä, he toimivat miten toimivat koska eivät parempaan pysty, he yrittävät parhaansa, eivät aina mutta usein, toinen enemmän kuin toinen, sellaisia me olemme, me ihmiset.

Antti Ritvanen on psykologi. En ihmettele, yhtään,

koska tämä kirja, uskon ettei se unohdu, tämä tarina josta minun oli välillä vaikea pitää mutta joka muistutti niin syvästi siitä että kaikki me olemme haavoittuvaisia, kaikki me teemme virheitä, kaikki me olemme ihmisiä, haluamme selviytyä, rakastaa ja tulla rakastetuksi,

Antti Ritvanen, siitä minä muistan sinut,

ja siitä että sanasi mursivat jotain, nyt haluan taas lukea, luin sen Knausgårdinkin hetkessä, pian pian Ferrante, Jalonen, Weselius, haluan lukea kaiken ja enemmänkin.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s