Rauhattomat

 

Kun kirjoittaa todellisista henkilöistä, kuten vanhemmista, lapsista, rakastetuista, ystävistä, vihamiehistä, sedistä, veljistä tai satunnaisista ohikulkijoista, heistä on pakko tehdä fiktiivisiä. Luulen että se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa. Muistaminen on sitä että katselee ympärilleen, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta yhtä hämmästyneenä.

”Omaelämäkerrallinen työ alkaa tunteesta että on aivan yksin”, kirjoittaa John Berger.

Halusin nähdä mitä tapahtuisi, jos antaisin meidän kehittyä kirjaksi ikään kuin emme kuuluisi minnekään muualle.

 

Ah! Juuri tämänkaltaiset lauseet tekevät Linn Ullmannista minulle niin tärkeän kertojan ja kirjoittajan. Hän sanoittaa omat ajatukseni ja kysymykseni, kertoo sen mitä en aina edes tiedä ajattelevani, vastaa niihin rauhallisesti ja tarkasti mutta samalla oman tietämättömyytensä ja rajallisuutensa hyväksyen.

Kumisee jokin syvä ihmisyys josta en saa tarpeekseni.

 

Rauhattomat on Ullmannin kuudes romaani.

Romaani, kyllä, mutta mielestäni myös romaanin ja omaelämäkerran, faktan ja fiktion, toden ja kuvitellun rajalla lempeästi ja oivaltavasti kieppuva ja kulkeva.

 

Hän kertoo isästä ja äidistä, tyttären suhteesta heihin, lapsuudesta ja nuoruudesta, miten tytär aikuisenakin kantaa kaikkia tarinoita ja kuvia mukanaan, jossain vaiheessa ihan kirjaimellisesti, isän ja hänen tekemät haastattelunauhat kulkevat hänen laukkunsa pohjalla, menee vuosia isän kuoleman jälkeen ennen kun hän pystyy niistä kirjoittamaan, saattamaan päätökseen työn jonka he aloittivat yhdessä, isä ja tytär.

Ja sitten kirjasta tulee jotain ihan muuta.

Taideteos jossa yhdistyy kirjailijan ääni, tyttären sydän, ihon aika, elämän rajallisuus.

Tässä kirjassa on niin paljon kohdillaan, se on juuri sellainen ajatusten, tunteiden, ajan, kasvojen, muistojen ja kuvien hallittu palapeli jollaista syntyy vain todellisesta elämästä, eletystä. Ullmannin kieli on lumoavan ilmavaa ja tarkkaa, todellisuuden kaiku tekee siitä vielä täydemmän.

 

Rakastin lukea tätä.

Loppua kohden hämmennyin ajatuksistani.

Olisin tiivistänyt kirjaa, en vain tiennyt mistä.

Olisin leikannut kirkkaammin ja suoremmin kiinni… johonkin.

Tuntui kun kuva (mikä?) olisi ollut kokoajan ihan melkein tässä, eikä kuitenkaan, kuin olisin ollut joka hetki askeleen jäljessä.

Kunnes tajusin että tietenkin, siitähän tässä on kysymys. Yrityksestä nähdä, halusta ymmärtää, tarpeesta kertoa.

Emme me voi, ei edes Ullmannin kaltainen nerokas kirjoittaja, kertoa toisistamme kokonaista kuvaa. Emme varsinkaan vanhemmistamme. Ehkä juuri sen vuoksi tämä on romaani. Vaikkakin, myönnän, en hetkeksikään lakannut ajattelemasta Linniä, Ingmaria ja Liviä, heidän ilmeitään, eleitään ja ääniään.

Ja miten paljon ajattelin omia vanhempiani, kaikkea mistä olemme puhuneet ja mistä emme, mitä ja miten muistamme, miten lähellä tai kaukana olemme, miten muistutan heistä molempia vaikka he eivät muistuta toisiaan lainkaan, miten paljon vielä on sanoja ja vuosia jäljellä, onhan.

 

Katson omien vanhempieni valokuvia ja mietin keitä he ovat ja mitä he tekevät, kannanko heitä mukanani, saivatko he vastauksia kaikkeen mitä he miettivät, tunsivatko he että aika karkasi heiltä niin kuin se karkaa minulta.

 

Tämä lasten ja vanhempien, sukupolvien ja tunnesiteiden ketju, ei lakkaa kiehtomasta minua, ja Ullmann on onnistunut tallentamaan siitä jotain aivan ihmeellistä, ja silti niin arkista ja tunnistettavaa.

Muistamisen ja rakastamisen hienovaraisen ja vimmaisen rytmin.

Ja yhden matkan viimeisen kuvan, niin kauniin.