Akvarelleja Engelin kaupungista

 

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt.

 

On kevät 1816. Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel on saapunut Itämeren rannalle rakentamaan kokonaisen kaupungin.

Hän on hillitty, hiljainen, hieman ylimielinen, pedantti mies. Puoliso ja isä. Arkkitehti. Elämä syrjäisellä kallionniemellä ei kasva omaksi mutta vuosien saatossa rakennukset kohoavat, kaupungista tulee työ ja elämä, elämäntyö.

 

Läpi kirjan minä mietin kirjan nimeä, akvarelleja.

Kauniita, hailakoita, hieman etäisiä, hallittuja vetoja, hempeitä sävyjä, rauhallisia linjoja, ja joka kerta palasin itse kirjaan, miten ne kulkevat rinnakkain, päällekkäin.

Luin kirjan lukupiiriä varten jossa eräs sanoi: tämä oli kaunis mutta verenkierto puuttui.

Minustakin. Koska kokoajan minä odotin. Jotain säröä, kulmaa. Rytmin muutosta, sävyn vaihdosta. Sykettä. Edes jotain muutosta. Jotain. Mutta ei.

Sen sijaan toinen toistaan seurasivat kirkkaat, aforismin omaiset tiivistykset, runon säkeitä lähentelevät, joiden äärelle oli ilo pysähtyä,

Miten kaukana toisistaan syksyt olisivatkaan, ellei olisi omenaa. Omenan tuoksu kuistilla tuo ne kaikki yhteen kohtaan.

mutta joita niitäkin oli sitten liikaa, liian lähekkäin, hiljalleen ne menettivät tehonsa.

 

Toisteisuus ja hiljaisuus rauhoittivat mielen mutta liian paljon jäi tilaa ja hiljaisuutta, liian paljon käyttämättä mahdollisuuksia rakentaa jänniteitä, syvyyttä, tunnetta. Ja minä vielä kuulun heihin jotka rakastavat kysymyksiä enemmän kuin vastauksia.

Ja vähän myös mietin, olisiko mahdollista että näin koruttomasti rakentunut, työlleen omistautunut mies kykenisi muotoilemaan ajatuksensa runouden helminauhaksi?

 

Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran. Varsinaista kertaa ei tule. Mikään asia ei toistu samanlaisena, vaikka päiväkirjani toisteisuus uuvuttaa jo itseänikin. Vain sanat toistuvat, koska niiden tarkoitus on tuoda rauha. Kirjoitan: ulkona sataa, vaikka ulkona ei koskaan sada.

 

Jukka Viikilä on hirmuisen lahjakas kirjoittaja. Hän tajuaa kielen, hallitsee sen. Jään innolla odottamaan mitä tapahtuu jos hän astuu sivuun, epämukavuusalueelle, rikkoo sen minkä jo täydellisesti osaa ja rakentaa siitä jotain muuta, uutta.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s