You are beautiful. Obviously you are smart. And I can always tell when you are sad because you hide behind your defiance when your are. When you are happy, all of you is happy. Even your hair.
Matthew asuu Pariisissa (niin ihanassa asunnossa että tämän elokuvan voi katsoa jo ihan vaan sen vuoksi) ja suree kuollutta vaimoaan, rakkauttaan, itseään.
Elämä on käpertynyt sisäänpäin, hiljaisiin rutiineihin.
Bussissa hän kohtaa Paulinen, tanssijan, ihanan.
Syntyy kohtaaminen, ystävyys, tarina.
Ajattelin että tästä tämä Sandra Nettelbeckin hienovarainen Viimeinen rakkaus kertoo, yksinäisyyden muurien murtamisesta, uskalluksesta, kaipauksesta, ja sellaisenakin se olisi ollut hieno, koskettava. Yhdistelmä amerikkalaista (lempeää sujuvuutta) ja ranskalaista (viehättävää melankoliaa). Mutta sitten tapahtui jotain, ja tarina syveni kuvaamaan myös perhettä, vaikenemista, surua.
Elokuvassa on kohtaus jossa isä ja poika yrittävät ymmärtää toisiaan, kurottaa yli vuosien hiljaisuuden. Miten vaikeaa se on. Pojan kipu on niin suurta ja silti ihan arkista, tuttuakin. Lapsen ikävää aikuisen sydämessä. Kohtaus ei sinänsä ole mitenkään erityinen, sellaisia on elokuvat ja tarinat täynnä. Mutta silti, siinä on jotain. Poikkeavaa. Sävy. Särö.
There’s a crack in everything. That’s how the light gets in.
Voi olla että olen väärässä (mutta en usko että olen hah), mutta tämä tarina, tämä vanhemman ja lapsen suhteen kiinni kurominen, rakkauden tavoittelu, on useimmin kerrottu äidin ja lapsen suhteen kautta. Tai sitten niin että isä on kokonaan hylännyt, lähtenyt, kadonnut.
Vaan miltä tuntuu hankkia lapsia vain koska vaimo pyytää ja vaimon haluaa tehdä onnelliseksi? Miltä tuntuu seurata vierestä kun puolisosta kasvaa täydellinen vanhempi, kun tämän suhde lapsiin syvenee joka hetki? Miten on mahdollista olla niin sokea ja itsekäs ja samalla niin älykäs ja hellä?
Ja kiinnostava kysymys: miltä tuntuu rakastaa puolisoaan enemmän kuin lapsiaan?
Nämä elokuvat joissa samaa ihmistä ehtii kahden tunnin aikana rakastaa ja vihata, joiden tarina on tuttu ja jopa tavallinen mutta silti niin täysi ja raikas, jotka hiipivät ihon alle kuin salaa niin että lopussa itku tulee sittenkin ja ihan yllättäen, ah! Mielessä kävi mm. Beginners ja Station Agent, ne(kin) kannattaa ehdottomasti katsoa.
(Ja anteeksi että kirjoitan vain elokuvista ja tunteista kun toisaalla rakennetaan muureja, ilmoitetaan ettei perheväkivalta ole rikos ja maailma sen kun vain kuumenee mutta nämä uutiset ovat kuin pahaa unta, en tiedä miten muodostaa niistä ymmärrettävä kokonaisuus, edes itselleni.)
Helmi Kekkonen 