Musta tulee isona valkoinen

Tämä on kirja ihmisenä olemisesta. Yhden ihmisen puolueellinen pyrkimys puolueettomaan puheenvuoroon siitä, miten jokaisen meistä pitäisi voida luottaa omaan tarinaansa, miten jokaisen meistä pitäisi uskaltaa tehdä niin – nojautua itsessämme niihin asioihin, joita pidämme kaikkein arvokkaimpina, tärkeimpinä ja kauneimpina. 

Hän syntyy Vaasassa vuonna 1977. Hän on yksinhuoltajaäidin poika joka näkee isänsä viimeisen kerran noin kaksivuotiaana. Hän asuu äitinsä kanssa Helsingissä. Äiti käy päivisin lampputehtaassa töissä ja iltaisin opiskelee jotta saisi itselleen varsinaisen ammatin. Poika viettää paljon aikaa mummonsa kanssa. Mummo on rakastava, viisas ja vahva, kuten äitikin. Samanlainen tulisi vielä pojastakin. Mutta siihen hänen on vielä tuolloin, päiväkodissa, ala-asteella ja myöhemminkin, vaikea uskoa. Koska poikaa kiusataan ja haukutaan. Hän on väärän näköinen ja oloinen. Hänen naurunsa liian riemukas ja kätensä liian rennot. Pihalla hänelle sanotaan että painu sinne missä pippuri kasvaa. Kun hänelle selviää että sillä tarkoitetaan kokonaan toista maanosaa hän miettii viisivuotiaan logiikalla että miten hän voisi sinne mennä kun ei tunne sieltä ketään, kun ei saa mennä edes junalla Helsingin keskustaan? Hänelle puhutaan vierasta kieltä, hän vastaa suomeksi, hänelle vastataan yhä englanniksi, hän jatkaa suomeksi, hänelle ihmetellään miten hän puhuu jopa parempaa suomea kuin suomalaiset, vaikka hän on suomalainen. Häntä pilkataan ja hänen ohitseen katsotaan. Häntä lyödään ja potkitaan. Hän vihaa jalkapalloa ja jääkiekkoa. Hän rakastaa tanssia, voimistelua ja lastenhoitoa. Hänen tavaroitaan varastetaan ja rikotaan. Häntä potkitaan ja lyödään. Hän on yhdeksänvuotias.

Hän päättää olla rohkea, hypätä tyttöjen kanssa twistiä ja pukeutua naamiaisia varten äidin juhlahameeseen.

Silllä jollain tavalla ymmärsin, että jos nyt antaisin tässä asiassa pelon sanella tekemisiäni, se olisi vain ensimmäinen askel hyvin pitkällä pelon määrittelemälllä tiellä. Halusin itse päättää tekemisistäni, olemisestani. Seurauksista välittämättä. Tajusin hyvin varhain, että elämää ei voi kulkea pelkkää tyhjää tai väärin perustein valittuja asioita kädessään. Kädestä pitää löytää asioita, jotka ovat aidosti tärkeitä, joita on valmis puolustamaan ja vaalimaan. Twististä oli ihan hyvä aloittaa, siitä saamani riemun ympärille puristin käteni, sen eteen olin valmis taistelemaan.

 

Jani Toivolan kirja Musta tulee isona valkoinen on tärkein ja silmiä avaavin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Sen lisäksi, että se sai joka toisella aukeamalla aikaan hyvin voimakkaan tunnereaktion, itkun, naurun, surun, riemun, se sisältää niin valtavan määrän viisautta, lämpöä, näkemystä ja toivoa yhdistettynä huolelliseen ajatteluun, rauhallisiin perusteluihin ja konkreettisiin esimerkkeihin, että sen lukeminen on valtava nautinto.

Toivola kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, haaveistaan ja peloistaan, opinnoistaan ja töistään. Hän kirjoittaa auki yhden kokemuksen, yhden tarinan, ja heijastaa sen osaksi suurempaa, yhteiskuntaa ja maailmaa. Hän kirjoittaa suomalaisuudesta ja suomalaisesta rasismista, ennakkoluuloista ja vihasta, politiikasta ja vanhemmuudesta, sukupolvista ja perheistä. Hän avaa taitelijuuden luonnetta ja olemusta, intohimoa ja innostusta, rohkeuden ja pelon limittäistä olemusta. Punaisena lankana kulkee hänen aikuisena tekemänsä matkansa Keniaan isänsä suvun luokse, matka jonka jälkeen hän ei ole enää sama mutta vahvemmin kiinni siinä kuka on.

Ehkäpä kirkkaimpana kaiken yllä on ajatus, surukin, siitä, miksi tämä maailma on sellainen jossa on tarve, vaatimus, pakko peitellä sitä kuka on. Läpi kirjan hän korostaa sitä miten tärkeää on lapsesta saakka tulla kuulluksi ja nähdyksi, miten tärkeää on saada mahdollisuus kertoa oma tarinansa, huutaen tai kuiskaten. Miten tärkeää jokaisen ihmisen olisi opetella ymmärtämään että vaikka tuo ei ole minun tarinani, minun kokemukseni tai vaikka minun on vaikea sitä ymmärtää, se on silti totta ja olemassa. Ettei mikään ole pahempaa kuin ohi katsominen, hiljaisuus. Sitä vastaan ei voi argumentoida, se jättää ihmisen vailla omaa ääntä, luo tyhjän tilan jossa oma identieetti alkaa kadota.

 

Toivola kirjoittaa paljon peloistaan ja epävarmuuksistaan, hetkistä jotka ovat pilkkopimeitä ja lohduttomia, mutta hän on myös poikkeuksellisen rohkea. Minun mielestäni hän on jollain tapaa visionääri, ihminen joka pystyy näkemään suuremman kuvan kirkkaampana ja avarampana kuin useimmat meistä. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän jaksaa toivoa, uskoa ja luottaa. Rakentaa ja edistää. Puhua ja koskettaa. Rakastaa. Lapsesta lähtien.

Näin aikuisena joskus hämmästelen sitä vimmaa ja paloa, joka pienessä minussa eli. (…) Oli niin monta sellaista kohtaa, jossa olisin voinut sammuttaa valot ja poistua paikalta, mutta aina päätin kuitenkin jatkaa, kokeilla vielä kerran. Halusin tulla näkyväksi, halusin että muut huomaisivat minut, sen millainen olin ja mitä tunsin. Olisipa tuo pieni minä vaikeimpina hetkinä tiennyt, että jonainen päivänä hänestä tulee aikuisen minänsä sankari.

Minulle tuli vahva tunne, että suurimman pohjan tälle kaikelle on luonut äiti, koti jossa rakkautta ja kannustusta ei ole koskaan säästelty. Jossa lapsen on annettu kasvaa, kehittyä, innostua ja luoda itsestään itsensä näköinen. Kun Toivola itse lopulta uskaltautuu haaveilemaan omasta perheestä ja isyydestä yksin elävänä homoseksuaalina ja myös sanoa sen ääneen, äiti ja mummo eivät kyseenalaista yhtään mitään. Mummoakaan ei kiinnosta selvitellä miten ja kenen kanssa ja olisiko se hyväksyttä. Rakkaus, turva, ruoka, uni ja huolenpito. Niitä hänellä oli tarjota, mitään muuta ei tarvittu.

Kuka oikeasti tänä päivänä vielä kehtaa sanoa ettei se riitä???

Kuten tiedämme, aika moni, ja se on niin hirvittävän kapeakatseista, ylimielistä ja julmaa.

 

Itselleni tämä kirja osui suoraan sydämeen, mutta se sai myös näkemään tämän ajan ja yhteiskuntamme toisella tavalla. Monin paikoin kirjan ajatukset ja lauseet ovat tuttuja ja sellaisia jotka allekirjoitin sitä ennenkin, mutta silti, jokin tässä näin suorassa, rehellisessä ja rauhallisessa puheenvuorossa iskee lujemmin. Sen sanoma oikeudesta omaan kehoon, kotimaahan, tarinaan ja hitto koko olemassaoloon on itselleni tullut muutaman viime vuoden aikana eniten tutuksi Koko Hubaran loistavien tekstien muodossa, mm. tämä ja tämä, mutta näin kirjan muodossa se tuntuu aukeavan vielä paremmin. (Kokon kirjaa niiiiin paljon odotellessa.)

Toivola on ensimmäinen musta suomalainen kansanedustaja. Hän on homo ja yksinhuoltajaisä. Hän on näyttelijä ja tanssija. Hänen tarinansa joka kulkee Vaasasta ja Porvoosta New Yorkin kautta Helsinkiin on monin tavoin erikoinen ja ihmeellinenkin, mutta samalla se on varmasti tuhansien ja tuhansien muiden tarina. Sellainen, joka osuu täydellisesti juuri tähän aikaan, siihen erilaisen, uuden ja vieraan pelon ilmapiiriin joka Suomessa(kin) vallitsee.

Olen itse läsnimaalainen valkoinen nainen, äiti ja sisar perinteisessä perhemallissa, lukemattomin tavoin etuoikeutettu ja onnekas, kirjailija ja feministi, ja minä sain tästä kirjasta niin paljon ajattelemisen aihetta, niin paljon syitä ja ideoita itsetarkasteluun ja omien näkemysten ja opittujen mallien kyseenalaistamiseen, voimaa ja iloa taiteen tekemiseen ja itsensä haastamiseen. Siinä on paljon sellaista mitä en ole itse joutunut koskaan kokemaan tai pohtimaan, mitä minun on vaikea ymmärtää koska olen juuri sitä mitä olen, koska kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut minun oikeuttani olla olemassa ja juuri siellä missä olen. Mutta ehkäpä tärkeintä onkin, kuten Toivola kirjoittaa, halu ymmärtää, nähdä ja kuulla, vaikka se olisi kuinka haparoivaa tai epävarmaa, ja sen halun on oltava molemminpuolista.

Toivolan ura kansanedustajana on varmaankin yksi syy rauhalliseen ja monin paikoin häkellyttävän sopuisaan ja ymmärtävään ajatteluun. Näyttelijän olisi varmasti paljon helpompi haistattaa paskat niin monesta asiasta, niin monelle tyypille. Mutta tämä ei tarkoita sitä etteikö hän olisi äärimmäisen tiukka ja ehdotonkin niiden asioiden suhteen joihin uskoo ja joiden puolesta haluaa taistella, esimerkiksi jokaisen oikeudesta määritellä itse miten tulee puhutelluksi.

Neekeri-sanasta ei tee neutraalia se, että sanan käyttäjä on käynyt koulunsa aikana, jolloin opettaja on N-kirjaimen kohdalla näyttänyt mustan pojan kuvaa. Uskomattoman monella on ollut vahva tarve puolustaa oikeuttaan käyttää neekeri-sanaa, koska he ovat sitä aina käyttäneet eivätkä tarkoita sillä mitään pahaa. Minulle sana on äärimmäisen latautunut ja tuo mieleen vain negatiivisia ja alistavia mielleyhtymiä. Toivoisin, että ne ihmiset joita sanat koskevat saisivat myös määrittää missä rajat sanan käyttämiselle kulkevat. 

On tärkeää että kieli kehittyy, että tulemme herkemmäksi ympäristöllemme ja ihmisille joiden kanssa jaamme samaa ilmatilaa. On tärkeää ottaa huomioon muiden tarpeet ja elämä. Toiveessa tulla kutsutuksi jollakin tietyllä tavalla on aina mukana myös paljon haavoittuvaisuutta, itsensä näyttämistä ja likoon laittamista: tällainen minä olen, nämä ovat minun haavani ja pelkoni, toivoisin että kuuntelisit niiden viestiä, kunnioittaisit niitä ja yrittäisit ymmärtää. Kun joku rohkaistuu avaamaan suunsa omista tarpeistaan, tulisi sen aina olla pysähtymisen paikka. Kaikki huomio sinne, missä joku on vihdoin löytänyt rohkeuden käyttää omaa ääntään. Muiden äänten kuunteleminen on aina mahdollisuus oppia, mahdollisuus tarjota toiselle näkyväksi tulemisen kokemus.

 

Vaikka sinä olet aina ollut näkyvä, vaikka sinua on aina kuunneltu ja sinut on aina kuultu, vaikka sinun olemustasi tai olemassaoloasi ei ole koskaan väheksytty, kielletty ja/tai loukattu, se ei tarkoita etteikö sellaista tapahtuisi jollekin toiselle, kaikkialla, koko ajan. Sen ymmärtäminen vaatii rohkeutta, sydäntä, sivistystä, empatiaa ja kunnioitusta. Jos sinulla ei vielä ole niitä tai et osaa niitä käyttää, ei koskaan ole liian myöhäistä opetella.

 

Olen niin täynnä ajatusta ja tunnetta että hengästyttää ja sydän hakkaa. Mitä vielä? Ehkä se, että jos olet joskus tuntenut olosi yksinäiseksi tai epävarmaksi, jos olet joskus pelännyt tai menettänyt toivosi, jos olet joskus haaveillut perheestä tai ammatista, jos olet joskus kokenut onnistumisen riemua ja syvää intohimoa, jos olet joskus uskaltanut haaveilla tai hävennyt unelmiasi, jos olet joskus kokenut ettet riitä, osaa tai pysty, jos olet joskus kiusannut tai tullut kiusatuksi, jos olet joskus väheksynyt toisen ihmsisen kokemusta tai katsonut tämän ohitse, jos olet joskus miettinyt mitä on olla ihminen tai millaista on olla joku toinen ihminen, jos olet joskus äänestänyt tai jättänyt äänestämättä, jos olet joskus unelmoinut rakkaudesta tai rakastunut, jos olet joskus tuntenut olevasi täysin eksyksissä tai juuri oikealla polulla, lue tämä kirja.

On huikeaa ajatella, että yksi ihminen voi teoillaan muuttaa jotakin maailmassa, että yksi ihminen voi oman tarinansa kautta muuttaa painavimmillaan koko ihmiskunnan historiassa jotain oleellista. Siihen tarvitaan halu kysyä ja kyseenalaistaa, uskallus päästää irti pelosta ja pysyä rehellisenä itselleen. Pelkästään elämällä itsensä näköistä elämää voi muuttaa maailmaa ainakin lähiympäristössään. Yhden ihmisen tarinalla ja teoilla on aina väliä.

 

Mitä ajatuksia tämä kaikki sinussa herättää? Mikä on sinun tarinasi? Kerro se tämän viikon aikana niin saatat saada tämän ihmeellisen kirjan itsellesi.

 

11 thoughts on “Musta tulee isona valkoinen

  1. Tämä postaus tuli tänään juuri oikeana hetkenä. 11-vuotias poikani kipuilee identiteettinsä ja ihonvärinsä kanssa. Viime vuosina hän on joutunut kohtaamaan rasismia toistuvasti, eilen erittäin ikävässä tilanteessa, ja minä äitinä tunnen suurta voimattomuutta asiasta. Tämän kirjan minä luen seuraavaksi. Ja niinkin iso ajatus tuli mieleen, että kirjoitan Jani Toivolalle, jos vaikka pääsisimme tapaamaan häntä. Onneksi tämä osui somevirrassa silmiini, kiitos.

    Tykkää

  2. Olipa hieno kirjoitus, kiitos. Kirja on ollut toivelistallani jo pitkään, ehkä nyt olisi aika hankkia se käsiini.

    Pohdin työn kauttani paljon sitä, mitä nähdyksi ja kuunneluksi tuleminen merkitsee meille kaikille. Kuinka tärkeää onkaan tulla nähdyksi ja kuulluksi ensimmäisessä tärkeässä ihmissuhteessa, vanhempien kanssa ja kuinka se voikin kannatella mahdollisten vaikeuksien yli lapsuudessa ja nuoruudessa. Ja kuinka me kaikki myös aikuisuudessa sitä kaipaamme ja yhä etsimme, toisissa ja itsessämme. Ja toisaalta kuinka vaikeaa se tuntuu nykyaikana olevan, itsellenikin, pienen tytön äitinä, välillä pysähtyä ja todella olla siinä, läsnä hänelle ja itselleni. Olla kyllin lähellä, mutta riittävän kaukana.

    Tykkää

    1. Kiitos Eeva, ja kiitos kommentista, tärkeää ja niin tuttua pohdintaa, ihmisenä ja äitinä. Toivolan kirjan ajatus siitä miten ohi katsominen on niin aggressiivinen ja julma teko jäi mieleen, juuri tuosta syystä, että kaikki me haluamme tulla nähdyksi ja kuulluksi, niin vahvasti se on ihmisyyden ytimessä.

      Tykkää

  3. Päivitysilmoitus: Kiehumispiste | Helmi Kekkonen
  4. Ooh tää ois pakko lukea. Vasta aikuisena löysin selityksen ja nimen outoudelle jollaisena olen pitänyt itseäni 25 vuotta. Ja nyt kun tällä onkin nimi ja onkin olemassa ihan samanlaisia tyyppejä kun mää niin alkaa se todellinen penkominen että kuka mää oikein olen. Viime vuodet on ollut aallokkoa ja mustia pilviä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s