13.tunti

 

Ei näyttämöä, ei valmista polkua. Jokaisen katsojan kokemus on uniikki.

13. tunti on hetki, joka kyseenalaistaa aiemman kokemasi.

 

 

Alku on tuttu, olipa kerran, mutta nyt ei ole tarkoitus vain kuunnella ja katsoa, vaan myös tuntea, koskea, maistaa, antaa mielen ja askeleiden pudota keskelle vierasta.

Katsojilla on kultaiset naamiot, oven takana huoneita toisensa perään, kauniita, tunkkaisia, pelottavia, kiehtovia. Yhtäkkiä joku juoksee ohitse, toisaalla kuuluu huuto, hetken kuluttua laukaus.

Haluan jäädä paikoilleni istumaan, odottamaan mitä tapahtuu, avata laatikoita ja kaappeja, mutta jossain tapahtuu jotain, kokoajan, vierelleni astuu Punahilkka, laitan hänelle huulipunaa, hän hymyilee ja katoaa, lähdenkö seuraamaan vai katsomaan mistä hän on tullut?

Kukaan ei puhu mutta äänimaailma on intensiivinen, alati läsnä, jostain kuuluu musiikkia, jossain putoaa jotain, joku nauraa, ovi pamahtaa kiinni. Ilman puhetta omat aistit herkistyvät, olo on valpas ja jännittynyt. Vähitellen alan ymmärtää mitä katson, tai niin ainakin luulen. Jokaisella kohtaamisella, katseella ja eleellä on merkitys, ajoitus on kaikki kaikessa. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa, mutta missä? Kaikki on menossa jotain kohti, mutta mitä?

Olen keskellä satumaailmaa, vinksahtanutta ja rikottua, keskellä hallittua kaaosta jossa tuttu on kääntynyt vieraaksi, lasten leikki aikuisten maailman haluiksi, peloiksi ja hirvittäväksi rakkauden näläksi.

 

 

Olen keskellä tarinaa joka on alkanut ennen kuin olen tullut paikalle, joka jatkuu kun lähden.

Teatteri Vapaa Vyöhykkeen 13. tunti on esitys joka haastaa katsojan. Se ei vaadi osallistumista (tämä on ehdottoman tärkeää, varsinkin sellaisille kuten minä jotka vihaavat sitä kun esitykseen pitää osallistua) mutta se ottaa mukaansa. Paljon haluaisin kertoa mutta vain vähän kannattaa, tämäkin kaikki on ehkä jo liikaa. Itse en tiennyt yhtään mitään ja pidin siitä. Mitä avoimemmin mielin tilaan astuu, sitä parempi.

Ja sitten, tartu käteen, maista lasista, vilkaise peiliin.

Uskalla mennä mukaan, luota, älä pelkää pimeää.

Kuuntele.

 

Immersiivinen teatteri on Suomessa uudenlainen muoto. Se tökkii ja häiritsee, mutta samalla lumoaa ja ruokkii mielikuvitusta. Katsomon ja näyttämön, katsojan ja esiintyjän välisen rajan hämärtäminen tarjoaa maailman jonne tekee mieli sukeltaa uudestaan. Mitä jäi näkemättä, mitä en huomannut katsoa, oliko siellä jokin huone jossa en käynyt, joku ovi jota en avannut? Ja mikä se oli salainen huone josta kuulin puhuttavan? Näinkö sen vai kuvittelinko vain?

Kiehtovan hämmennyksen mahdollisti paitsi loistava idea myös hyvät näyttelijät ja upea lavastus. Kun koettu alkoi esityksen jälkeen pikkuhiljaa asettua mieleen oli kiinnostava miettiä miksi jokin henkilö ja tarina lähti vetämään ja toinen ei. Omalla kohdallani huomasin, että mitä voimakkaampi ja fyysisempi tunnelma, sitä parempi. Sitä joka juoksi teki enemmän mieli lähteä seuraamaan kuin sitä joka käveli, riidasta seuraava hetki oli kiinnostavampi kuin suudelmasta. Kohtaukset, jotka olivat kauniita mutta vahvasti unenomaisia tai leijuvia, jäivät taustalle. Kokonaisuus tuntuikin hieman epätasaiselta, mutta toisaalta, ehkä parempi niin, oli helpompi luopua jostain ja jatkaa matkaa, nähdä lisää. Ja se mikä ei kiinnostanut minua, lukitsi monta muuta paikoilleen. Jokaisen katsojan kokemus on uniikki.

Merkittäviksi muodostuivat luonnollisesti myös itse huoneet, tila. Jos piti valita rähjäinen saluuna tai hempeä leikkimökki, valitsin ensimmäisen, sen johon oma intuitio osoitti. Ja mitä se sitten minusta kertoo mitä valitsin ja miksi? Ah, niin kiinnostavaa.

 

Mutta nyt en kerro enempää. Käykää itse katsomassa.

Esityksiä on koko helmikuun mutta kannattaa varata lippu NYT, osa näytöksistä on jo loppuunmyyty.