Joskus se tapahtuu muutaman ensimmäisen minuutin aikana.
Kiedon kädet ympärilleni, sydän kiihtyy, vetäydyn penkkiin.
Kaikki on vielä ihan hyvin mutta jotain on tapahtumassa. Sen vaan tietää.
On pieni poika, Chiron, josta kasvaa mies.
On äiti, Paula, joka häilyy rakkauden, riippuvuuksien ja epätoivon rajalla.
On aikuisia jotka katsovat ja kuuntelevat mutta jäävät silti liian kauas.
On hetki jolloin on itse päätettävä kuka haluaa olla.
On rakkaus.
(Haluaisin kertoa tästä Barry Jenkinsin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta elokuvasta kaiken, mutta itse en tiennyt etukäteen yhtään mitään ja soisin sen saman jokaiselle. Katsoin elokuvan trailerin hetki sitten ja kyyneleet tulivat uudestaan. En osaa sanoa kannattaako se katsoa vai ei. Jos epäilet, katso. Jos olet jo päättänyt tämän elokuvan nähdä, älä.)
Tämä on todella hieno elokuva, omaa luokkaansa. Hiljainen, ravisteleva, hellä. Näyttelijät tekevät hienovaraista ja upeaa työtä, jokainen kuva on yhtä aikaa voimakas ja kaunis, kaiken yllä leijuu se mitä ei sanota, tarina tarinan takana. Ja musiikki, en edes tiedä miten sitä kuvailisin, se ei ainoastaan tue elokuvaa vaan sulautuu osaksi tarinaa, jokainen kohtaus on kuin hurja, tarkka, vavisuttava sukellus, solahdus Chironin elämään.
Kolmeen osaan jaetun elokuvan ensimmäisen osan loppuvaiheilla on kohtaus, jossa Chiron opettelee aikuisen ystävänsä Juanin (loistava Mahershala Ali) kanssa uimaan, aallot hyökyvät mutta kantavat, vesi pirskoaa pojan kasvoille ja kameraan, kuva on niin ihmeellisen täysi mutta silti niin rauhallinen, toiveikas, että unohdan hengittää.
Let your head rest in my hand. Relax. I got you. I promise. I won’t let you go. Hey man. I got you. There you go. Ten Seconds. Right there. You in the middle of the world.
Keskellä maailmaa. Aivan keskellä. Sitä tämä elokuva on.
Se ei jätä rauhaan ja hyvä niin.
Helmi Kekkonen 
Uuuuuuu odotan tätä elokuvaa niin paljon. Niin paljon!! En siksi lue sun juttua enkä katso traileria mutta sitten luen kun olen nähnyt elokuvan. Aah! Moikka!
TykkääTykkää
Aaaah! Moikka!
TykkääTykkää
Jos tää ei putsaa pöytää ma-su-yönä niin mikä vääryys. En ole ennakkosuosikki Lää-Lää-Lässytystä nähnyt, mutta se vaikuttaa muoviselta, kiiltokuvamaiselta ja liian mainstreamilta mulle, olkoonkin siinä ironinenkin, eih, mutta tämä. Mikä lataus, mikä kauneus, herkkyys, voima, lempeys. Olin tosi onnellinen kun katsoin tän lähes täydessä salissa ja kerranki kukaan ei alkanut defenssit päällä terrorisoida näytöstä hihityksellä tai muulla ääntelyllä, mitä finnkinon näytöksissä usein tapahtuu.
TykkääTykkää
Samaa mieltä, mutta ei se kyllä putsaa. Tämä on niin pienin elein tehty, sillä tavalla sisäänpäin katsova josta Hollywood ei pääpalkintoihin asti innostu.Ja vähän kyynisesti veikkaan myös että viime vuoden all white-kritiikki on yksi osa siinä että sai niin monta ehdokkuutta. Itsehän antaisin tälle kaikki palkinnot, vieläkin menee kylmät väreet kun tätä mietin.
Ja olen onnellinen sun puolesta että sait keskittyneen salin, ja myös siitä että tämä pyörii melkein täysille saleille, toivoa siis on 🙂
TykkääTykkää
Toisaalta Trumpin myötä Hollywoodissa poliittinen aktiivisuus on lisääntynyt, mikä voi lisätä akatemian halua äänestää just tätä. Ja mulle tää ei kyl naturalistisesta kerronnasta huolimatta ollut pienieleinen, tosin tää meni mulla niin syvälle, et en osais tarkastella kovin objektiivisesti, myönnän. Mä haluan kuitenkin uskoa, että mahkuja isoihin voittoihin on.
TykkääTykkää
Ah, se olisikin ihanaa! Ihan täydellistä.
Ja joo, ihan samaa, ei ollut mullekaan pienieleinen vaan ihon alle voimalla ampaiseva, mutta tarkoitinkin hollywoodin mittapuilla, näyttelijäntyöstä kerrontaan kaikki oli niin hienovaraista ja pinnan alla kytevää ja hiljaista, hollywood kun rakastaa suuria tunteita.
TykkääTykkää