La La Land

 

Elokuvan hienoin kohtaus on sen ensimmäinen kohtaus.

Ruuhkassa jumissa olevat nuoret hypähtävät yksi toisensa jälkeen ulos autoistaan ja alkavat tanssia ja laulaa, katseet säkenöiden, yhteisen sävelen löytäen. Rytmi on täydellinen, kamera tuntuu lentävän autojen keskellä, kohoavan taivaaseen ja takaisin.

Los Angelesin aurinko hehkuu polttavana, it’s another day of sun, sydämet hakkaavat, ilo ja nuoruus sinkoilevat valkokankaalla ja siltä ulos, vauhti kiihtyy kunnes leikaten loppuu, ja hohtavan kauniin kuvan keskelle tulee teksti Winter, talvi.

 

En yleensä puhu tästä julkisesti mutta minulla menee kylmät väreet joka kerta kun mietin Famen avainkohtausta, Remember my name, Im gonna live forever, aaaaaah, kuvittelen itseni tanssimaan vanhojen talojen saleihin ja halleihin, New Yorkin kaduille ja rappukäytäviin, mutta muuten minulla ei oikein ole mitään suhdetta musikaaleihin. Rakastan toki Maija Poppasta mutta enemmän sen täydellisyyttä hipovan tarinan kuin musiikin takia.

Pidin kuitenkin paljon Damien Chazellen edellisestä elokuvasta Whiplash, ja aloin odottamaan La La Landia jo viime kesänä, luin juttuja sieltä täältä, Los Angeles ja unelmat, Ryan Gosling ja Emma Stone, tanssia ja sykettä, jotain uutta, jotain raikasta. Jotain tajunnanräjäyttävää. Mielessä kävi monesti Birdman.

Elokuvan ensi-ilta tuli ja meni, yleinen huuma paisui paisumistaan, aloin pelätä koko elokuvan katsomista, mitä jos sittenkin pettyisin, mitä jos se ei tuntuisikaan miltään, olisi uusi Boyhood, mitä jos odotukseni vain olivat jo aivan liian korkealla?

Eräänä aamupäivänä rohkaisin mieleni ja menin.

Ja näin siinä kävi.

 

Alun vauhdin ja sykkeen jälkeen aloin lipua joka hetki kauemmas itse tarinasta. Kaikki oli toki kaunista, kevyttä ja sulavaa, musiikki kuljetti tarinaa, leikkaus oli ihmeellistä ja upeaa, ilma täyttyi romantiikan kaipuusta, tarttuvista sävelistä ja Hollywoodin ikonisista maisemista.

Kaikki oli sinänsä kohdillaan eikä minusta tuntunut miltään.

Tai tuntui, tuntui siltä kuin joku olisi kokoajan ollut näyttämäisillään minulle jotain ihmeellistä mutta ovi olisi joka kerta viime hetkellä pamahtanut kiinni. Ja mikä pahinta, en tuntenut pääparin välistä rakkautta, en kemiaa, en huumaa. Gosling ja Stone olivat suorituksissaan virheettömiä, en voi sanoa mitään minkä he olisivat voineet tehdä paremmin, ongelma kun oli käsikirjoituksessa, ei heissä. Heidän hahmonsa olivat kuin kaksi paperinukkea, vailla syvyyttä ja luonnetta, ja heidän keskustelunsa ja ongelmansa olivat pelkkää pintaa vailla yhtään uutta ajatusta. Keskustelu jazzin kuolemasta oli hauska ja nokkela mutta toi mieleen oikeastaan vain Whiplashin, kuin olisin kuullut sen jo.

Ja sitten kokoajan yritin ajatella että joojoojoo, siitähän tässä on kyse, haaveista, unelmista, tavoittelusta, pyrkimyksestä jotain kohti. Estetiikasta ja rytmistä. Mutta sen olisi voinut tehdä paljon paremmin. Haaveidenkin ympärillekin tuoda lihaa ja verta, herättää ne eloon, sytyttää henkilöihin tuli jota ei voi unohtaa, kuitenkaan taikaa rikkomatta.

Ja sitten se pahin. Kun kyseessä on elokuva jonka keskiössä on tanssi ja musiikki pitäisi olla edes yksi kohtaus jossa ne kylmät väreet tulevat ensi sekunneilla, sydän alkaa hakata, tulee halu nousta penkistä, tuntee nousevansa todellisen yläpuolelle. Minulle ei tapahtunut sitä kertaakaan.

Olen tavallaan Katsojan kanssa siitä samaa mieltä että elokuva on ihana kunhan se kuplaan ei puhko reikiä. Minulle sellainen ei vaan riitä, haluan enemmän. Myös ajankohta heti pakahduttavan, järisyttävän upean Moonlightin jälkeen oli epäkiitollinen. Ystäväni sanoin, kuin vertaisi Frendejä ja Mad Meniä keskenään. Näytöksessä myös lähelläni istui mies joka alkoi puolessavälissä kuorsata ja jatkoi sitä loppuun asti.

Mutta hei, jotain hyvääkin! Elokuvan jälkeen olen kuunnellut sen soundtrackia ja se on monta kertaa saanut minut hymyilemään, kävellessä ottamaan muutamia sivuaskelia, hetkittäin jopa tuonut niitä kylmiä väreitä. Ette tiedä miten paljon niitä elokuvan aikana kaipasin ja toivoin! Musiikkia nyt kuunnellessani elokuvan aikainen tylsistyminen tuntuu lähes epätodelliselta. Miten tässä näin kävi? Mitä tapahtui?

 

Olen tähän mennessä jakanut mielipiteeni tasan yhden ihmisen kanssa. En ihmettele jos heitä, teitä, ei ole sen enempää, niin suurta ihastusta tämä on herättänyt, jopa sellaista että muutama ihminen on suoraan kieltäytynyt kuulemasta aiheesta mitään negatiivista, ja ymmärrän sen hyvin. Samaisen ystäväni kanssa jaoin muuten tätä vielä paljon suuremman Boyhood-pettymykseni. Onneksi. Ei tarvitse ihan yksin olla.

 

EDIT: Hetki sitten juostessani loskan läpi ratikkaan kuulokkeista pauhasi tuo aloituskappale, kaikki torvet ja rummut ja niiden hurjana kiihtyvä tahti, ja tajusin että tämä, tätä kaipasin! Isoja kuvioita, joukkokohtauksia, just niitä torvia, volyymia ja vimmaa. Voimaa. Ei sitä söpöstelyä ja sulosointuja mitä elokuva oli täynnä. Mutta tämähän on, tietenkin, täysin makuasia.

10 thoughts on “La La Land

  1. Muotoilit juuri sanoiksi sen epämääräisen tunteen, joka mulla oli elokuvaa katsoessani. Jotain puuttui tai jotain oli liikaa, en saanut kylmiä väreitä enkä liikuttunut kertaakaan. Elokuva oli täydellisen kaunis ja täysin ontto.

    Tykkää

  2. Kirotut odotukset. Tästä on puhuttu aikaisemminkin.

    Olin etukäteen sitä mieltä että tämä elokuva on tehty juuri minua varten. Tämä elokuva pitkästä aikaa palauttaisi sen tunteen kun elokuvateatterista ulos astuttuaan kävelee puoli metriä ilmassa ja näkee kaiken vähän kirkkaammin kuin muut.

    Rakastan tanssia ja laulaa kun kukaan ei näe. Kotini monet peilit on musiikkivideon kameroita kun siivoan. Rakastan tanssia ja laulua elokuvissa ja näyttämöllä. Yllättävät ja selittämättömätkin tanssikohtaukset – Ah! (Kunhan ne on hyvin tehty – mikään ei ole kivuliaampaa katsoa kuin huono musikaali.) Rakastan Emma Stonea.

    Ja sit. Pitää olla vähän kornia, vähän ylitseampuvaa. Tyylikkäästi yliampuminen on vaikea laji. Jotain enemmän.

    Tämä elokuva oli uskomattoman kaunis katsella. Jokaisen kuvan voisi ottaa tauluksi seinälle. Arvostan tätä osaa elokuvissa todella korkealle, mutta vain tarinan jatkeena. En mene elokuviin katselemaan maisemia – haluan tuntea olevani osa niitä.

    Ne kylmät väreet. Niitä ei voi feikata. Ja niitä ei saa haluamalla. Hitto se ärsyttää kun iho on kananlihalla odotuksesta eikä sitten enää.

    Tämä elokuva irrotti minut todellisuudesta kestonsa ajaksi muttei jättänyt tarvetta palata äärelleen uudestaan. Jatkossakin pakenen mieluummin Joss Whedonin näkemykseen musikaalista – ja odotan innolla seuraavia yrityksiä.

    Kiitos taas että sanoit ääneen. Itse en ollut kehdannut ääneen myöntää pettymystäni kerta ihan mua varten tekivät.

    Siitä soundtrackista kyllä kiitän minäkin.

    Tykkää

    1. Siis tuo, ettei elokuviin mennä katsomaan maisemia vaan olemaan osa niitä. Juuri silloin niitä väreitä ei tarvi feikata.
      Mutta hauskaa tosiaan että näin jälkikäteen soundtrack yllätti ihanasti. Samoin kuin se etten ollutkaan yksin fiilisteni kanssa, kiitos siis 🙂

      Tykkää

  3. Koin aika samalla tavoin Helmi kuin sinä. Mutta ilta oli pakkasen purema lauantai ja mukaan lähti lapsuusajan vanha ystävä. Me kaksi Mallasjuoman varjossa kasvanutta tyttöstä otimme kuplan vastaan ja astuimme sisälle. Ja minä tykkäsin kuplasta kovin. Musiikista kaikkein eniten.

    Olen katsonut ehkä seitsemäntoista kertaa perkäkkäin Youtubesta erään nuoren parin esittämän City of Stars -tunnussävelen. Se on kaunis ja hauras, parempi kuin originaali. Pojalla harmaa T-paita, tytöllä jotakin keltaista. Istuvat pianon takana niin puhtaina. Takana utuiset koristevalot, ei muuta. Sävelmä käy sisälle ytimiin.

    Itse elokuva oli Hollywood – kuten pelkäsinkin. Mutta juuri tuona iltana ihana ja tärkeä, koska se toi väriä ja kepeyttä pimeyteen. Katsoin sitä kuin iloista satua, en niinkään draamaa kaarineen. Ei se ollut totta, mutta musiikki oli ja ne kevyet kengät, jotka tanssivat aina välillä sisälläni vieläkin.

    Sen sijaan pienemmän eleen Paterson-elokuvaa odotan ja pelkään. Se tuntuu juuri nyt tärkeältä nähdä. 🙂

    Tykkää

    1. Ihanasti kirjoitat! Ja ymmärrän tuon kaiken, täysin.

      Omalla kohdallani pahinta oli odotusten ja todellisuuden yhteentörmäys. Ilman valtavia odotuksia olisin saattanut nauttia tästä enemmän, ”tyytyä” siihen satuun, nyt odotin jotain täysin järisyttävää, en kaunista söpöilyä.

      Ja tiedätkö, mulla on Pattersonin kanssa vähän sama tilanne. Aion kuitenkin uskaltaa. Eilinen Manchester by the Sea palautti uskon siihn että joskus odotuksiin myös vastataan, ja enemmänkin.

      Tykkää

      1. Meneeköhän se vielä kauan? Siis Paterson. Olen niin hidas ja aikaa kovin vähän, pelkään etten taaskaan ehdi teatterisaliin asti! 😀

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s