La La Land

Elokuvan hienoin kohtaus on sen ensimmäinen kohtaus.

Ruuhkassa jumissa olevat nuoret hypähtävät yksi toisensa jälkeen ulos autoistaan ja alkavat tanssia ja laulaa, katseet säkenöiden, yhteisen sävelen löytäen. Rytmi on täydellinen, kamera tuntuu lentävän autojen keskellä, kohoavan taivaaseen ja takaisin.

Los Angelesin aurinko hehkuu polttavana, it’s another day of sun, sydämet hakkaavat, ilo ja nuoruus sinkoilevat valkokankaalla ja siltä ulos, vauhti kiihtyy kunnes leikaten loppuu, ja hohtavan kauniin kuvan keskelle tulee teksti Winter, talvi.

En yleensä puhu tästä julkisesti mutta minulla menee kylmät väreet joka kerta kun mietin Famen avainkohtausta, Remember my name, Im gonna live forever, aaaaaah, kuvittelen itseni tanssimaan vanhojen talojen saleihin ja halleihin, New Yorkin kaduille ja rappukäytäviin, mutta muuten minulla ei oikein ole mitään suhdetta musikaaleihin. Rakastan toki Maija Poppasta mutta enemmän sen täydellisyyttä hipovan tarinan kuin musiikin takia.

Pidin kuitenkin paljon Damien Chazellen edellisestä elokuvasta Whiplash, ja aloin odottamaan La La Landia jo viime kesänä, luin juttuja sieltä täältä, Los Angeles ja unelmat, Ryan Gosling ja Emma Stone, tanssia ja sykettä, jotain uutta, jotain raikasta. Jotain tajunnanräjäyttävää. Mielessä kävi monesti Birdman.

Elokuvan ensi-ilta tuli ja meni, yleinen huuma paisui paisumistaan, aloin pelätä koko elokuvan katsomista, mitä jos sittenkin pettyisin, mitä jos se ei tuntuisikaan miltään, olisi uusi Boyhood, mitä jos odotukseni vain olivat jo aivan liian korkealla?

Eräänä aamupäivänä rohkaisin mieleni ja menin.

Ja näin siinä kävi.

Alun vauhdin ja sykkeen jälkeen aloin lipua joka hetki kauemmas itse tarinasta. Kaikki oli toki kaunista, kevyttä ja sulavaa, musiikki kuljetti tarinaa, leikkaus oli ihmeellistä ja upeaa, ilma täyttyi romantiikan kaipuusta, tarttuvista sävelistä ja Hollywoodin ikonisista maisemista.

Kaikki oli sinänsä kohdillaan eikä minusta tuntunut miltään.

Tai tuntui, tuntui siltä kuin joku olisi kokoajan ollut näyttämäisillään minulle jotain ihmeellistä mutta ovi olisi joka kerta viime hetkellä pamahtanut kiinni. Ja mikä pahinta, en tuntenut pääparin välistä rakkautta, en kemiaa, en huumaa. Gosling ja Stone olivat suorituksissaan virheettömiä, en voi sanoa mitään minkä he olisivat voineet tehdä paremmin, ongelma kun oli käsikirjoituksessa, ei heissä. Heidän hahmonsa olivat kuin kaksi paperinukkea, vailla syvyyttä ja luonnetta, ja heidän keskustelunsa ja ongelmansa olivat pelkkää pintaa vailla yhtään uutta ajatusta. Keskustelu jazzin kuolemasta oli hauska ja nokkela mutta toi mieleen oikeastaan vain Whiplashin, kuin olisin kuullut sen jo.

Ja sitten kokoajan yritin ajatella että joojoojoo, siitähän tässä on kyse, haaveista, unelmista, tavoittelusta, pyrkimyksestä jotain kohti. Estetiikasta ja rytmistä. Mutta sen olisi voinut tehdä paljon paremmin. Haaveidenkin ympärillekin tuoda lihaa ja verta, herättää ne eloon, sytyttää henkilöihin tuli jota ei voi unohtaa, kuitenkaan taikaa rikkomatta.

Ja sitten se pahin. Kun kyseessä on elokuva jonka keskiössä on tanssi ja musiikki pitäisi olla edes yksi kohtaus jossa ne kylmät väreet tulevat ensi sekunneilla, sydän alkaa hakata, tulee halu nousta penkistä, tuntee nousevansa todellisen yläpuolelle. Minulle ei tapahtunut sitä kertaakaan.

Olen tavallaan Katsojan kanssa siitä samaa mieltä että elokuva on ihana kunhan se kuplaan ei puhko reikiä. Minulle sellainen ei vaan riitä, haluan enemmän. Myös ajankohta heti pakahduttavan, järisyttävän upean Moonlightin jälkeen oli epäkiitollinen. Ystäväni sanoin, kuin vertaisi Frendejä ja Mad Meniä keskenään. Näytöksessä myös lähelläni istui mies joka alkoi puolessavälissä kuorsata ja jatkoi sitä loppuun asti.

Mutta hei, jotain hyvääkin! Elokuvan jälkeen olen kuunnellut sen soundtrackia ja se on monta kertaa saanut minut hymyilemään, kävellessä ottamaan muutamia sivuaskelia, hetkittäin jopa tuonut niitä kylmiä väreitä. Ette tiedä miten paljon niitä elokuvan aikana kaipasin ja toivoin! Musiikkia nyt kuunnellessani elokuvan aikainen tylsistyminen tuntuu lähes epätodelliselta. Miten tässä näin kävi? Mitä tapahtui?

Olen tähän mennessä jakanut mielipiteeni tasan yhden ihmisen kanssa. En ihmettele jos heitä, teitä, ei ole sen enempää, niin suurta ihastusta tämä on herättänyt, jopa sellaista että muutama ihminen on suoraan kieltäytynyt kuulemasta aiheesta mitään negatiivista, ja ymmärrän sen hyvin. Samaisen ystäväni kanssa jaoin muuten tätä vielä paljon suuremman Boyhood-pettymykseni. Onneksi. Ei tarvitse ihan yksin olla.

EDIT: Hetki sitten juostessani loskan läpi ratikkaan kuulokkeista pauhasi tuo aloituskappale, kaikki torvet ja rummut ja niiden hurjana kiihtyvä tahti, ja tajusin että tämä, tätä kaipasin! Isoja kuvioita, joukkokohtauksia, just niitä torvia, volyymia ja vimmaa. Voimaa. Ei sitä söpöstelyä ja sulosointuja mitä elokuva oli täynnä. Mutta tämähän on, tietenkin, täysin makuasia.