Paterson

Näennäisen vaatimattomuuden ei pidä antaa hämätä. Kuinka usein tämä onkaan totta, elokuvien kohdalla varsinkin.

Amerikkalaisessa Patersonin pikkukaupungissa asuva, bussikuskina työskentelevä Paterson herää kuuden jälkeen, laittaa kellon ranteeseeen, suutelee puolisoaan, syö kulhollisen muroja ja kävelee töihin. Ennen kun työvuoro varsinaisesti alkaa hän kirjoittaa runon tai muutaman säkeen muistikirjaansa. Sitten hän ajaa läpi päivän, läpi tutun reitin, kävelee takaisin kotiin, hioo tekstiä, syö illallista, vie koiran kävelylle, käy paikallisessa baarissa juomassa muutaman oluen. Ilta taittuu, kuva tummenee.

Tämä tapahtuu maanantaina. Ja tiistaina. Keskiviikkona. Ja niin edelleen. Kunnes eräänä päivänä, juuri silloin kun rutiinit hetkeksi rikkoutuvat, iskee tragedia.

Patersonin elämä, kuin myös tämä Jim Jarmuschin elokuva, saa voimansa toistosta. Kaaos pysyy toisaalla kun kaikelle on aika ja paikka. Ja se todellakin pysyy. Tässä maailmassa ei ole Donald Trumpia, ei pakolaisvirtaa, ei sotia, ei kemiallisia aseita. On vain yksinkertainen ja hyvä elämä, oma talo ja piha, lämpimiä keskusteluja ja kauniita haaveita. Patersonilla itsellään ei ole edes kännykkää. Runoistaan hän ei ota kopioita, kaikki ovat käsinkirjoitettuna yhdessä ainoassa muistikirjassa. Puoliso tosin on kuin luova pyörremyrsky, joka suuntaan alati kurottava, mutta silti omissa oloissaan viihtyvä. Ihmiset ovat kummallisia, ihania ja rasittavia, ihan tavallisia.

Rauhallisuus, elon tyyneys, lähentelee paikoin raukeutta. On sydänsuruja, markkinoita ja vanhoja mustavalkoisia elokuvia. Tunnelma on kaikesta pahasta riisuttua, huumori vaivihkaisen kutkuttavaa. Turvallista. Arkea on yhtä aikaa koukuttavan ihana seurata (mitä tänään on illalliseksi, kenen kanssa hän tänään baarissa juttelee) mutta odotan silti jotain käännettä, yllätystä.

Ja sitten, kuten aina, kiehtovinta on se, mitä siitä seuraa vai seuraako mitään ja kenelle sillä on merkitystä ja miksi.

Elokuvan jälkeen minulla on hyvä olo. Tarina oli niin taitavasti, hiotusti ja hallitusti kerrottu ettei minulla oikein ole mitään sanottavaa, olen vain, tyytyväinen. Mutta sitten illalla kuvat hiipivät takaisin, alan ajatella elämää ja aikaa, kirjallisuutta ja rakkautta, ja Adam Driveriä (ah!).

Joskus se on kaikki mitä tarvitsee.

3 kommenttia artikkeliin ”Paterson

  1. Voi sinäkin Helmi! 🙂 Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa tästä elokuvasta, mutta sanat eivät tule ulos. Ajattelen sitä tulitikkurunoa ja niitä muffinsseja ja Patersonin – tai siis Adamin – tapaa kävellä harppoen hieman sisäänpäin. Lainasin Ron Padgetin runokirjankin kirjastosta, mutta ei niitä hienouksia voi kääntää. Se on juuri sitä kuin menisi sadetakki päällä suihkuun. 😀

    Tämä oli myös maisemallisesti hieno elokuva!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s