Minun Amerikkani

Jos puhuisin punatukkaiselle naiselle, jos kertoisin hänelle totuuden, minun olisi sanottava matkustavani melko paljonkin. Lomapäiviä en tarvitse, ja rahaakin olen aina onnistunut jostain järjestämään. Oma vapauteni hävettää minua niin kuin se toisinaan tekee, katselen naista ja näen hänen vsäymyksensä, hänen uuvuttavan yksinhuoltajan elämänsä jossain New Jerseyn vähemmän houkuttelevilla alueilla. Hän juo unohtaakseen. Autonavainmieskin juo. Toisaalta niinhän minäkin teen, rauhoittaakseni yksinäiset ylikuumenneet aivoni, illan kolmas olut leviää verenkiertooni miellyttävänä raukeutena ja näen tilanteen ikäänkuin ulkopuolelta. Nighthawks edelleen. Nighthawks tämäkin, kaksi ihmistä baaritiskillä ja yksi tiskin takana, sisällä kirkkaat valot, ikkunoiden ulkopuolella tumma talvitaivas ja 95 kerrosta alapuolellamme yönmusta Lake Michigan. On jumalauta vain niin omituista olla olemassa.

 

Tunne on ihmeellisen selkeä: kun luen Juha Itkosen kaunokirjallista matkakirjaa Minun Amerikkani minut valtaa hyvä olo, kuin juttelisin vanhan ystävän kanssa. Ja vielä sellaisen, joka jollain ihmeellisellä tavalla tuntuu miettivän ihan täysin niitä samoja asioita, joita minä olen miettinyt kuusi- viisitoista- kaksikymmentäkuusi- ja kolmekymmentäneljävuotiaana. Asiat liittyvät ikään, ajan kulumiseen, vanhemmuteen, musiikkiin, kirjoittamiseen, työhön, ystävyyteen ja matkustamiseen. Ja Amerikkaan.

Mikä siinä Amerikassa niin kiehtoo? Mikä? Jonkinlainen pakkomielle, Itkonen ehdottaa, en osaa selittää sitä sen paremmin itselleni kuin muille, se melkein hävettää minua. Tuntuisi älykkäämmältä olla samalla tavalla kiinnostunut Venäjästä, istua epämääräisten suunnitelmiensa kanssa junassa matkalla Vladivostokiin eikä Detroitia kohti pomppivassa lentokoneessa. 

Nauran ääneen. Minä niin tiedän tuon. Ja olen onnellinen koska en ole tähän päivään mennessä löytänyt ketään joka samalla tavalla jakaisi pakahduttavan rakkauteni Amerikkaa kohtaan. Ja se on kestänyt jo kauan. Olen haaveillut muutosta Amerikkaan, työskentelystä Amerikassa, matkustamisesta Amerikassa niin kauan kuin muistan. Mikään, ei mikään muu paikka tule lähellekään. Haaveilkaa vaan Berliinistä, Tokiosta, Balista ja Kambodzasta, minä keskityn Portlandiin ja Montanaan. Ja koska olen käynyt Anerikassa vain kerran, New Yorkissa ja Bostonissa, ja siitäkin on jo kymmenen vuotta aikaa, Itkosen kirjaa lukiessa minun onneeni sekoittuu hieman kateutta, minäkin haluan matkustaa Detroitiin, New Orleansiin, Memphisiin ja Washingtoniin ja kirjoittaa siitä kaikesta. Ihmetellä, pettyä, ihastua, kadota, nähdä.

No, kateuteen ei ikinä kannata tuhlata liikaa aikaa tai energiaa, eihän minua kukaan estä lähtemästä, ja tämän kirjan lukeminen on niin miellyttävää, että unohdankin tunteen pian.

 

Pidän todella, todella paljon Itkosen tavasta kirjoittaa, hänen kielensä rytmistä, olen aina pitänyt. Sitä on vaikea erotella, että mistä se oikein koostuu, mutta tavassa on jotain sellaista mikä osuu minuun, se rauhoittaa ja kiehtoo yhtä aikaa, herättää vahvan tunnistamisen kokemuksen mutta haastaa myös kyseenalaistamaan omia ajatuksia ja kokemuksia. Ja loppua kohden hän todella haastaa, kyseenalaistaa koko Amerikan, oman rakkautensa sitä kohtaan, kaiken mikä siihen liittyy.

Pettymyksen, katkeruuden ja vihankin kohteena on Donald Trump, jonka ehdokkuutta ja lopulta valintaa presidentiksi Itkonen paikan päällä useaan otteeseen seuraa. Loppua kohden kirjan tunnelma muuttuukin, siitä tulee synkempi ja toivottomampi. Ymmärrän miksi mutta hetkittäin lukemisesta tulee myös vähän raskasta, ehkä vähempikin olisi rittänyt. Toisaalta, jos olisin itse tehnyt saman matkan, varsinkin ollut Washingtonissa tuona päivänä, katsellut heitä joiden yllä on paidat joissa lukeee Day 1 of making America great again. Now grab your pussy and go home, olisin minäkin raivoissani ja enemmänkin. Kaikki mikä Trumpiin liittyy on niin uskomatonta, masentavaa, kahistuttavaa ja pimeää, ehkä se tarttuu vaikka kuinka toivoisi toivon jostain pilkottavan. Ja onneksi se ihan lopulta vähän pilkottaakin. Virkaanastujaisten jälkeen kaupungin kadut valtaa naistenmarssi, joka täyttää myös Itkosen mielen ja sydämen. Pelon kun voi, ja se pitää, kääntää voimaksi.

Itkoselta ei muutenkaan puutu halua eikä taitoa itsetutkiskeluun. Ikäkysymys, siirtyminen nuoruudesta ja aikuisuudesta lähemmäs keski-ikää oli luettavissa jo Perhosista, ja tässä kirjassa se on alati läsnä. Hetkittäin lähestytään patetian rajaa mutta onneksi sitä ei ylitetä, ja Itkonen osaa myös nauraa ja hymyillä itselleen: Hillary markkinoi itseään maltillisena keskitien prgamaatikkona. Se miellyttää minua, jostain yksilöpsykologisesta syystä en ole koskaan tuntenut vetoa vallankumouksiin. Oman itsensä tarkastelun lisäksi hänellä on myös taito tavoittaa universaaleja kokemuksia, pilkahduksia ihmisyyden olemuksesta.

Kun joskus itse sopivassa seurassa ja mielentilassa onnistuu pääsemään hauskanpidon ytimeen, tuntee elämän virtaavan suonissaan tuhat kertaa väkevämpänä kuin tavallisena arkipäivänä. Kun hauskanpitoa katselee tällä tavalla ulkopuolelta, alkaa enemmänkin surra ihmiseläimen mielikuvituksettomuutta: halumme ja tarpeemme ovat niin sydäntäsärkevän ennustettavia.

Nämä kirkkaat, todet ja lempeät pilkahdukset elämästä ja kirjoittamisesta valaisevat koko kirjan ja tekevät minut onnelliseksi. Toki on myös asioita joista olemme eri mieltä, kuten vaikkapa Richard Linklaterin elokuva Boyhood, mutta siitä olenkin eri mieltä oikeastaan jokaisen kanssa. Itkonen ei myöskään ole koskaan innostunut Elviksestä ja minä taas ihastuin häneen jo pikkutyttönä: Priscilla Presleyn kirjoittama Minä ja Elvis on ensimmäinen lukemani elämäkerta. En myöskään jaksa innostua amerikkalaisesta jalkapallosta tai bseballin ja pesäpallon eroavaisuuksista, mutta ei se mitään. Säröjä ja sävyjä on kaikissa suhteissa hyvä olla, myös lukijan ja kirjailijan välisissä, haha.

 

Kaiken tunnelatauksen, wikipedia-tiedon, analysoinnin ja reflektoinnin lisäksi kirjassa on paljon kohtia jotka naurattavat minua ääneen ja se on ihanaa.

”Millaisia kirjoja sinä sitten kirjoitat”, virkailija kysyy minulta. Kysymys on tavallisestikin hankala, en koskaan keksi mitä siihen vastasin (ah, en ole ainoa). ”Ei dekkareita”, minä sanon. ”Ei oikein mitään tiettyä genreä”. Love, kuulen sanovani, I write about love. Ei jumalauta!

Vastaus voi olla vähän nolo mutta rakkaudesta Itkonen tosiaan kirjoittaa. Rakkaudesta Amerikkaan, rakkaudesta mielikuviin, muistoihin ja haaveisiin. Ja rakkaudesta kirjoittamiseen ja kirjoihin. Ja kuten rakkaudessa aina, myös näiden äärellä on läsnä itsevarmuus ja hauraus, pelko ja toivo, pettymys ja uudet alut. Trumpillekin hän suosittelee kirjallisuutta, ja on varmasti siinä ihan oikeassa.

Hänen todella pitäisi lukea kirjoja. Fiktiota mieluiten, kaunokirjallisuutta. Kirjat auttavat meitä käsittelemään omaa kuolevaisuuttamme ja näkemään ihmiset ympärillämme; ymmärtämään ettemme ole niin erityisiä emmekä toisaalta niin erilaisia kuin joskus kuvittelemme olevamme. Emme ole yksin. Mutta Donald-parka, hän kuvittelee olevansa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s