jano

 

Äänettömiä huutoja jotka täyttivät hänen päänsä, ne täyttivät huoneen, ne täyttivät koko hänen ruumiinsa. Hän vaihtoi painon toiselle kädelle. Huuto pyrki ihon läpi, yritti tunkea väkisin ulos. Oliko hän tulossa hulluksi? Hän nosti katseensa ikkunaan. Pimeydestä ei erottunut muuta kuin hänen oma peilikuvansa. Siellä oli hän. Hän vaani ulkona. Odotti heitä. Ja lallatti. Tuutteko leikkimään! Harry ummisti silmänsä. Ei, hän ei odottanut heitä. Vaan häntä, Harrya.

Harry tuu leikkimään!

 

Aloittaessani tätä Jo Nesbøn uusinta, jo yhdettätoista Harry Hole-romaania, yritin muistaa milloin viimeksi olen lukenut dekkarin. Vuonna 2013. Edellisen Harry Hole-romaanin. Ja sitä edellisen vuonna 2012. Kyllä, Harry Hole-romaanin.

Rakastuin tähän Nesbøn luomaan renttupoliisiin kesällä 2008. Luin Punarinnan ja Suruttoman yhtenä helteisenä viikkona ja sitä seuraavat sen kesän aikana. Istuin puistossa ja muistan että oli helle koska poskeni paloivat auringossa mutta paljoa muuta en muistakaan koska oikeasti olin Oslossa, Harryn kanssa jahtamaassa murhaajia.

Edellisen kerran jotain samankaltaista tapahtui 2000-luvun alussa kun luin putkeen kaikki Henning Mankellin Wallanderit, valvoin joka yö aamuun asti nenä kirjassa kiinni ja torkuin seuraavan päivän luennoilla. Näiden kahden sarjan jälkeen en yksinkertaisesti ole kaivannut yhtään dekkaria enempää. Jos joku tekee sen täydellisesti, en jaksa kiinnostua keskinkertaisesta tai edes hyvästä.

Harry on suruissaan niin symppis ja maailman pahuutta omien ristiensä lisäksi harteillaan kantava, täydellinen kombo älyä, röyhkeyttä, inhimillisyyttä ja intohimoa. Myöhemmin tänä vuonna ensi-iltansa saavassa Lumiukossa häntä esittää jumalainen Michael Fassbender, joka on ajatuksena huumaava, siitäkin huolimatta että Fassbender on väistämättä ihan liian komea rooliin. Mutta olkoon. Odotan elokuvaa niin paljon että ehkä pyörryn, hahaaa!

Pienenä yksityiskohtana voin lisätä että olen myös kovin mieltynyt kirjailijaan itseensä koska, no, onhan se nyt vaan niin ihana. Ja sillä tavalla ihania kirjailijoita ei todellakaan ole maailmassa liikaa.

 

d62c28f4-6417-45f2-ab6e-954c3e743c1a-main_image

No mutta, ehkä kirjastakin voisi sanoa muutaman sanan.

Tällä kertaa Oslossa liikkuu sarjamurhaaja joka näyttää löytävän uhrinsa nettideittisovelluksen, Tinderin, avulla. Murhaaja on poikkeuksellisen julma, ja Harryn vanha tuttu. Poliisin työt taakseen jättänyt ja opettajaksi siirtynyt Harry palaa rikospaikalle, maailmaan jossa valoa on hyvin vähän, jos yhtään.

Tämä ei ollut paras Nesbø, Punarinnan ja Lumiukon tasolle ei ehkä enää päästä, mutta todella hyvä silti. Edellisiä hieman väkivaltaisempi (muutamat yksityiskohdat jätin suosiolla lukematta koska en vaan enää kestä) ja vähemmän yhteiskunnallinen mutta jollain tavalla myös lempeämpi, kiitos Harryn yksityiselämän, onnen joka on ehkä ohutta jäätä koska kyseessä on Harry, mutta kantavaa yhtä kaikki. Juoni on koukuttava ja loppuratkaisu pyöräyttää kaiken ympäri, mikään ei ole ihan sitä miltä näyttää. Nesbø myös kirjoittaa hyvin, mikä on joka kirjan kohdalla ollut ilo ja helpotus. Ei ole mitään syytä sille, että dekkareiden sopisi olla huonosti tai huolimattomasti kirjoitettuja, että juoni jotenkin korvaisi kerronnan. Tarinan täytyy kulkea, risteillä ja yllättää, mutta jos sen kertoo kompuroiden, ei kirjaa pelasta mikään. Tai minä en sitä ainakaan lue.

Nesbø on takuuvarma ja välillä sellainen on ihan parasta, kun saa juuri sen mitä tilaa.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s