Hyvästi, tytöt

Mistä aloittaisin?

Ehkä tiistai-illasta noin neljä vuotta sitten kun katsoin ensimmäisen jakson, sillä tavalla jännittyneen skeptisesti kuin aina uuden sarjan ensimmäisen jakson. Olin kuullut puheita, odotin jotain, rosoista Sinkkuelämää ehkä, jotain mikä osuisi vahvemmin kuin Carrie Bradshawn vaatehuone ja huoleton kirjoittelu, niin paljon kuin sitäkin sarjaa olin omalla tavallani vuosikausia rakastanut.

Tämä tyttö tosiaan oli ihan tavallinen, vähän kalpea ja pyöreä, katse uhmakas ja epävarma, hiukset ohuet ja ei minkään väriset. Hänellä oli lempeä ääni ja kasa unelmia. Hänellä oli jokin suhteenomainen kiinnostavan mutta kauhean pojan kanssa joka kohteli häntä aika huonosti. He harrastivat seksiä epämukavissa asennoissa ja roisien fantasioiden siivittämänä. Tuntui kuin olisin tirkistellyt siellä sotkuisen huoneen laitamilla, nähnyt jotain tuttua ja vierasta yhtä aikaa. Sitten kuva siirtyi toisaalle, en muista minne mutta muistan lauseen, I think that I may be the voice of my generation. Or at least a voice. Of a generation, miten se kolahti ja nauratti yhtä aikaa, tätä olin odottanut.

Kirjoitin googleen Lena Dunham. Hän oli sarjan luoja, käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja. Kaksikymmentäkuusivuotias. Kaksikymmentäkuusi. Lupaava, lahjakas, ihan järjettömän kiinnostava. Pukeutui paitaa jossa luki Pussy stronger than god.

Sanoisin, että rakkautta ensisilmäyksellä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin kirjoittaa fanipostia. Halusin kirjoittaa hänelle kirjeen jossa kertoisin miten hauska, älykäs, rohkea ja uljas hän oli. Miten onnelliseksi hänen nokkela ja tarkasteleva hurjuutensa minut teki. Halusin kysyä miten tuollaiseksi tullaan. Halusin kertoa hänelle että minulle oli juuri syntynyt tytär, että kun aika on oikea minä haluan hänen katsovan tämän sarjan.

Sarja jatkui ja toinen kausi oli ensimmäistä tummempi, provosoinnin ja huumorin tilalle tuli myös herkkyyttä ja siitä kauheasta pojastakin aina vain rakastettavampi, ja viimeisen jakson lopussa, Adamin nostaessa Hannahin syliinsä minä itkin aivan valtoimenaan, ja sitten kolmas kausi, ah, olisin voinut käyttää lähes kaiken valveillaoloaikani sarjasta puhumiseen.

Tyttäreni kasvoi ja minä kirjoitin yhden kirjan lisää. Ja sitten Lenakin kirjoitti kirjan, tietenkin kirjoitti, ja se oli ihana, itseironinen ja feministinen, ja minä ajattelin että on jotenkin mahtavaa ihailla jotain ihmistä niin täysillä, niin suurella ilolla ja innolla. Kaikki mitä hän sanoi tuntui sellaiselta mitä olin itse ajatellut mutta en osannut pukea sanoiksi. Kaikki hänen vastauksensa tuntuivat olevan täydellinen yhdistelmä älykkyyttä, tilannetajua ja itsekunnioitusta.

 

Screen-Shot-2015-10-28-at-10.57.20-am

 

Sarja jatkui ja elämä jatkui, molemmat vähän epätasaisina mutta tuttuina ja hyvinä silti, ja jonkin ajan kuluttua amerikkalaisten oli aika valita uusi presidentti. Sankarini tuki Clintonia, tietenkin tuki, äänellä ja vimmalla ja sydän auki. Minä toivoin Clintonin voittavan osittain siksi että toivoin myös hänen voittavan. Toisin kävi, ja paskaa satoi niskaan.

”I backed Hillary Clinton when a lot of people in my age group were on the Bernie train, so I was getting shit from the right for being a ”libtard” – and getting shit from young people for supporting what they saw as a corporate candidate. It was painful when people were like, ”Hillary lost because Lena Dunham is such a bad example of liberalism.” But everyone’s scared and upset, and they need someone to blame. It’s easier to blame me than it is to, like, blame George Clooney for not giving enough speeches or whatever. You could go around pointing fingers in every fucking direction in Hollywood if you wanted to. If I’m gonna be the punching bag for that, I know where my heart is and I know why I felt like I needed to campaign for her. I know what those experiences on the road meant to me with other women, the connections that I made – and I just have to hold on to that.”

Mutta siltikin elämä jatkui ja aurinko nousi ja tuli aika sanoa hyvästit. Tätä kirjoittaessani en ole siihen vielä pystynyt. En uskalla katsoa viimeistä jaksoa koska en halua päästää irti. En halua ajatella ettei enää ole yhtään uutta jaksoa katsottavana.

Se miten vaikea mutta innostunut suhde Hannahilla on kirjoittamiseen, miten monimutkaisia ja syviä hänen suhteensa ystäviinsä. Miten hän aina sanoo ääneen ennen kuin ajattelee. Miten hänen vaatteensa eivät oikein istu eivätkä hiukset asetu. Miten hän pelkää epäonnistumista mutta silti yrittää. Miten kummallista mutta silti kiihkeää voi seksi olla, miten herkkä ja silti rohkea hän on. Minä tunnistan tuon kaiken. Niin täysin.

Sarja ei ole ikinä ollut minusta tuhnuinen tai inhorealistinen, puhumattakaan ällöstä. En ole kiinnostunut siitä millaista kynsilakkaa he käyttävät, kuinka monta kertaa heidän rintansa näkyvät tai mistä kankaasta heidän vaatteensa on tehty.

Ja mikä tärkeintä, ja tavallaan myös kiinnostavinta, en ole kertaakaan sarjaa katsoessani ärsyyntynyt. Tytöt, nyt jo naiset, on minusta kuvattu tavalla jonka tunnistan: useimmiten en ymmärrä läheisteni tekemiä valintoja mutta joka päivä opettelen tukemaan heitä siitä huolimatta. Minun ei tarvitse olla joka kerta äänessä tai edes oikeassa, hahaa! Omassa elämässäni ärsyynnyn ihmisistä ja asioista noin kymmenen kertaa tunnissa, joten ehkä olenkin jo ärsyyntynyt kaikesta siitä mitä sarja on käsitellyt?

Girls ei ole minun the sarja, rakkain kaikista, mutta en usko että yksikään toinen on saanut minut ajattelemaan omaa elämääni yhtä paljon.

Ja nyt kun tämä viimeinen kausi on ollut aivan täydellinen, jaksot kuin kirkkaita novelleja, tummia mutta ihania ja lakonisen hauskia, käsitelleet juuri niitä asioita joita olen itse viimeisen vuoden aikana pohtinut lastensaamisesta ystävien kanssa erilleen kasvamiseen, yksinäisyydestä kirjoittamiseen ja jonkin vielä tuntemattoman kaipuuseen ja tasa-arvon edistämiseen, epätäydellisiä myös koska sellaista kaikki nyt vaan välillä on, en oikeasti uskalla katsoa viimeistä jaksoa. Toiseksi viimeinenhän oli sellainen aika tyypillinen päätösjakso, ja annankin itselleni luvan kellua siinä vielä hetken. Kun tytöt tanssivat Shosannan juhlissa itkin sellaista hyvää itkua, ja hetken ajattelinkin että tässä se nyt oli. Mutta ei.

Tämä kevät on tuonut mukanaan aika paljon luopumista, joten suojelen itseäni vielä yhdeltä lisää. Ainakin muutaman päivän ajan. Tai viikon.

Eli kun sanon hyvästi tytöt, tarkoitan oikeasti että näkemiin. Miten lohdullista se voikaan olla.

 

 

10 thoughts on “Hyvästi, tytöt

  1. Olen niin huono TV:n katsoja, että en ole katsonut tätäkään edes yhtä jaksoa. Girls on kyllä ollut monelle tosi tärkeä. Luen juuri parhaillaan Roxane Gayn Bad Feminist -kirjaa ja hän kirjoittaa siinä mm. Girlsistä.

    Nyt huomasin, että HBO esittää jo Atwoodin Orjattaresi-sarjaa. Sitä ehkä ei voi jättää väliin.

    Tykkää

    1. Mäkin olen huono TV:n katsoja mutta loistava sarjojen katsoja 🙂 En siis ole vuosikausiin katsonut televisiota, seurannut esim jotain sarjaa kerran viikossa. Tuo Atwood kiinnostaa, ja myös vähän pelottaa, täytyy ehkä odottaa että kevät väistyy ja olen vähän reippaampi sen käsittelemään.

      Ja oi, Bad Feminist on niin mahtava, menin siitä pari vuotta sitten ihan sekaisin, siis hyvällä tavalla, huumaannuin siitä miten upeasti Gay kirjoittaa ja miten vähän itse mistään tiesin:

      http://www.lily.fi/blogit/sivulauseita/bad-feminist

      Tykkää

      1. Kiitos linkistä. Luen sen sitten, kun olen oman tekstini kirjoittanut. Ja yritän muistaa linkittää tekstisi omaan bloggaukseeni. Olen tosi huono tuossa linkittämisessä, kun en yksinkertaisesti koskaan vaan muista. Välillä sitten lisäilen jälkikäteen.

        Hyvää vappua ja paljon simaa, jos maistuu 😀

        Tykkää

    1. Ihana kuulla! Siis jos oli hyvät väreet.

      Ja joo, varmasti tekee, ei ole muuta vaihtoehtoa. Tossa Rolling Stone-lehden haastiksessa se sanoi ettei sitä ehkä enää kiinnosta näytteleminen, että mkä rooli tämän jälkeen olisi mitään (niin ymmärrän) mutta toivon että se ohjaa jonkun leffan joka on varmasti ihan täydellinen. Ja kirjoittaa pian sen romaanin valmiiksi.

      ps. vika jakso edelleen katsomatta…

      Tykkää

  2. Minullakin on viimeinen jakso katsomatta. Ensimmäisestä kaudesta en pitänyt yhtään, sitten kuitenkin jäin koukkuun ja kiinnyin henkilöihin. Onhan Lena mieletön ja sarjakin syveni alun jälkeen.

    Kiitos paljon vinkeistä, odottelen, että vinkkaamasi Paterson tulee vuokrattavaksi. Vielä kun löytyisi aikaa katsoa ja lukea, sulla on hurja tahti. Miten ihmeessä ehdit? Lasten ja työn ohella aikaa tuntuu olevan vasta kello 21 jälkeen, jolloin onkin jo ihan naatti.

    Kertomus eräästä avioliitosta tönäisi minut kumoon myös ihan puskista. Luin sen lasten päiväuniaikaan miehen ajaessa Toscanan vuoristototeitä. Nerokkaasti sanoitettu tarina, vilisi ihan elokuvana silmien edessä.

    Tykkää

    1. Kiitos Noo, onpa ihana kuulla että suositukset ovat ilahduttaneet! Gulliksenin romaani oli kyllä hieno, se vilahtelee mielessä edelleen ja pidän siitä miten parhaat kirjat juurikin tönäisevät ja jäävät häiritsemään.

      En tiedä miten ehdin, ja omasta mielestäni ehdin ihan liian vähän 🙂 Mutta mulla on vain yksi lapsi ja joustava työaika, ehkä sen takia joskus ns. tavallista enemmän. Olen myös viimeisen vuoden aikana opetellut siihen että tähän työhön kuuluu muukin kuin vain se itse kirjoittaminen, ja mulle varsinkin esim elokuvat ovat aina olleet hurjan tärkeä mielikuvituksen ja luovuuden ruokkija, samaten tietty lukeminen. Ja että esim juoksulenkillä saattaa tulla parhaat ideat. (Tästä muuten ajattelin pian kirjoittaa lisää, erään Unelmahommissa-kirjan pohjalta.)

      Ja ah, Tosacanan vuoristotiet, en kestä, onnentyttö!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s