Vegetaristi

 

Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että yhteiselämämme saattaisi muuttua kerrassaan hirveällä tavalla, ennen kuin koitti se viime helmikuun päivä, jona näin vaimoni seisovan yöpaitasillaan keittiössä aamunkoitossa.

 

Yeong-hye on vaatimaton, arkinen nainen. Tai sellaisena hänen aviomiehensä hänet ainakin näkee, en löytänyt hänestä raikkautta, viehkeyttä enkä poikkeuksellista hienostuneisuutta, mutta hänen passiivinen luonteensa miellytti minua suuresti, kunnes eräänä yönä nainen näkee unen ja päättää lopettaa lihan syömisen. Sinänsä pienen teon seuraukset ovat järisyttävät. Yeong-hyen aviomiehen, langon ja sisaren elämät suistuvat raiteiltaan samalla kun hän itse aloittaa sisäisen matkan, jonka päämäärä jää ulkopuolisille arvoitukseksi.

Harvoin tulee vastaan Vegetaristin kaltaista romaania. Näin rajua mutta silti herkkää, haavoittuvaista. Keskenään sekoittuvat Yeong-hyen oma päämäärätietoisuus ja mielenrauha sekä läheisten halu ymmärtää ja kontrolloida. Hätä sen edessä mitä ei ymmärrä muuttuu julmaksi todisteluksi. Jossain taustalla kieppuvat lapsuuden traumat, painajaiset, puhumattomuus ja toteutumattomat unelmat.

Ihmisen ruumillisuus ja seksuaalisuus ja niiden rajat luovat kiehtovan ja häiritsevänkin kehyksen, jota vasten Han Kang kirjoittaa kiihkeästi ja itsevarmasti. Romaani on jaettu kolmeen minä-muotoiseen osaan, ja ensimmäisen osan lopussa ja toisen osan alussa haluan lopettaa kirjan kesken koska minulle tulee fyysisesti niin huono olo. Jatkan oikeastaan vain sen vuoksi, että haluan tietää miten kirja päättyy. Loppua kohden pahoinvointi kääntyy suruksi, niin hirvittävän yksin kaikki he ovat.

Lukiessa tunnen voimattomuutta. Hetkittäin ymmärrän läheisten hädän mutta sen pohjavire on vinossa enkä pidä heistä kenestäkään. Romaanin kerronta on ihailtavan visuaalista ja aistikasta (vaikkakin Sari Karhulahden hyvä mutta hetkittäin onnahteleva suomennos englannista hieman hämmentää, miksei tätä ole käännetty suoraan koreasta? Jostain muistan lukeneeni ettei tarpeeksi hyvää korean kääntäjää ollut saatavilla mutta en ihan usko, tuntuu että on ehkä sittenkin menty siitä mistä muutkin, missä aita on ollut vähän matalampi?) ja kokonaisuus lähes täydellisen hallittu, mutta jokin tässä fyysisessä inhorealismissa ja sen itsekkäissä henkilöhahmoissa työntää minua etäälle eikä kirja tee ihan sellaista vaikutusta kuin toivoin. Kokemus on hieman samanlainen kuin Lars Von Trierin elokuva Dancer in the Dark. Sen loputtua tiesin nähneeni hienon ja omalakisen elokuvan, mutta oloni oli silti niin lyöty ja surkea että tiesin etten koskaan enää haluaisi nähdä elokuvaa uudestaan.

Häntä puistatti, sillä aktissa yhdistyi eräänlainen vastenmielisyys ja vangitseva kauneus.

 

En varmasti tule lukemaan tätä romaania koskaan enää mutta en sitä myöskään unohda, niin voimakas se on. Suurimman vaikutuksen teki lopulta kirjan viimeinen osio, siskon hapuileva yritys kuunnella, lapsuuden muistot sisarussuhteesta jossa välähtää rakkaus ja lämpö. Inhimillinen pelko ja toive siitä mitä kaikkea näkyvän ja järjen ulkopuolelle jää. Ja silti, kirjan sanomassa on loppuun saakka jotain pohjattoman yksinäistä ja se tekee minut vain ja ainoastaan surulliseksi, eikä se ole tunne mitä kirjallisuudelta toivon.

Hän vetää hiljaa henkeä. Tien vieressä kasvavat puut palavat, leiskuvat vihrein liekein, jotka värähtelevät kuin valtavan villipedon kyljet. Hän tuijottaa niitä rävähtämättä. Kuin odottaisi vastausta. Kuin esittäisi vastalauseen. Tuijottaa synkästi ja itsepintaisesti.

4 thoughts on “Vegetaristi

  1. Kun nyt mainitsit tuon von Trierin elokuvan Dancer in the Dark, niin pitää todeta, että se on surullisin elokuva ikinä, mitä olen nähnyt. Itkin aikanaan leffassa sitä katsoessa suorastaan tyrskimällä ja siellä itki monet muutkin. Se epäoikeudenmukaisuus siinä leffassa on niin kamalaa ja sietämätöntä.

    En kokenut Vegetaristia samoin kuin von Trierin elokuvaa. Tämä oli minulle jotenkin unenomainen ja varmaan juuri siksi ahdistavuus ei tullut niin lähelle eli jotenkin se unenomaisuus toimi myös suodattimena.

    Tuo mitä kirjoitat ”pohjattomasta yksinäisyydestä” – niin sitä tässä on tosiaan paljon ja suruahan se synnyttää ja erityisesti, kuten tuot esiin, niin juuri teoksen kolmas ja viimeinen osa. Toisaalta ja onko se edes toisaalta, jokainen on lopulta yksin (ainakin omassa maailmankatsomuksessani).

    Tykkää

    1. Sama täällä. Itkin elokuvan aikana niin paljon ja lopussa olin jo lähes hysteerinen, en meinannut päästä teatterista edes ulos. Ja kun pääsin oli kirkas auringonpaiste ja olin yksin ja ihan romuna.

      Olen muiltakin kuullut tuosta romaanin unenomaisuudesta mutta mä en sellaista kokenut. Vaan päinvastoin, maailma iskeytyi vasten kasvoja hurjana ja kovana. Ja niin, jokainen on toki lopulta yksin, mutta tässä ei oikeastaan ollut yhtään lempeä, lohtua tai valoa. Otti koville.

      Kun nyt jälkikäteen mietin niin olen melko varma että kirja myös osui mulla arkaan paikkaan, on harva asia mitä kestän yhtä huonosti kun sitä että mun vapautta valita tai tehdä omia päätöksiä rajoitetaan tai että mun mielipidettä ei kysytä. Tavallaan romaani oli siis mun painajainen eikä se ole ”kirjan vika”. Huoh.

      Tykkää

  2. Ymmärrän sua Helmi tosi hyvin; postasin juuri eilen tästä kirjasta, mikä oli kovin vaikea tehtävä. En saanut oksennettua sitä ulos, mitä tunsin. Pidin kirjasta paljon, mutta en ole aivan varma miksi. Jotenkin tunnen outoa kauhua kaikkea aasialaista kohtaan; heidän tunnemaailmansa on niin suljettua ja väliin epäinhimilliseltä tuntuvaa. Tämä kirja vain vahvisti mielikuvaa.
    En todellakaan pitänyt kenestäkään, semminkin kun koen kaiken seksuaalisen pakkomielteen vaikeana, mikä taas ehkä kertoo mun omista jumeista. Mutta kirja vangitsi ja veti ääreensä, ja tällä kertaa en oikeastaan edes ajatellut käännöstä. Mietin että korealaisuus (mitä se nyt sitten ikinä voi ollakaan) ja kulttuuriemme välimatka eivät tuntuneet kirjassa lainkaan.

    Tykkää

    1. Kävin lukemassa sun tekstin ja tosi samoja tunnelmia ja ajatuksia, siinäkin että mulla on tuo sama kauhu enkä ole koskaan tuntenut mitään kaipuuta Aasian suuntaan.
      Kirja siis vangitsi myös minut mutta jotenkin, yhä vain, mun on vaikea hyväksyä sitä maailmankuvaa minkä se tarjosi, että se kuitenkin sai mut enemmän kavahtumaan kuin ajattelemaan tai tuntemaan, ehkä, ja siksi jokin tyydytys jäi toteutumatta. Ne seksuaaliset pakkomielteet taas oli musta kiehtovia, tavallaan kirjan inhimillisin osuus.
      Vaikea pukea ajatuksia sanoiksi. Hämmentävää.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s