Unelmahommissa

 

On marraskuu vuonna 2011.

Ohuen uneni läpi kuulen valtameren kohinan, hetken kuluttua takapihalla kiekuu kukko. Avaan silmäni. Puisten ikkunapielien raoista tihkuu oranssia valoa, sänkyni ympärillä on moskiittoverkko. Nousen, sujautan mekon ylleni, työnnän pariovet auki, menen alakerran keittiöön, keitän kahvia ja palaan huoneeseeni. Kello on puoli seitsemän, olen ensimmäinen hereillä. Jätän ovet raolleen ja avaan koneen. Ennen ensimmäisiä sanoja muistutan itseäni jälleen kerran siitä että olen ihan oikeasti täällä. Länsi-Arfikan rannikolla Beninissä, Villa Karon taitelijaresidenssissä, töissä.

Kirjoitan aamuisin kun ei ole vielä liian kuuma, keskipäivällä luen, iltaisin istumme iltaa milloin milläkin porukalla, muiden taiteilijoiden ja paikallisten kanssa. Käymme Togossa ja voodoo-juhlissa, saamme kutsun häihin ja keskiyöllä etsimme merikilpikonnia. Värit, tuoksut, kielet, maut ja äänet ovat vieraita ja pökerryttäviä. Yritän painaa kaiken mieleen, muistaa kaiken, ja kirjoittaa siitä mitä näen ja tunnen.

 

 

Tuo kahden kuukauden ihmeellinen ja pökerryttävä matka oli ensimmäinen jonka tein täyspäiväisenä kirjailijana, ensimmäinen kerta kun ymmärsin miten paljon tähän ammattiin sisältyy, jos haluaa ja uskaltaa.

 

Valmistuin Turun yliopistosta vuonna 2008 ja saman vuoden keväällä aloitin työt erään kustantamon kirjakaupassa ja myöhemmin markkinointiosastolla. Vuoden alussa olin myös lähettänyt esikoiskirjani käsikirjoituksen muutamaan pieneen kustantamoon ja odotin päätöstä kuumeisesti. Kun keväällä 2009 allekirjoitin kustannussopimuksen nipistelin käsivarteni punaiseksi jotta muistaisin tilanteen olevan todellinen, että unelmasta oli tulossa totta, ja ammatti. Tammikuussa 2011 jäin pienen apurahan turvin pois päivätöistäni sillä ajatuksella, että kirjoittaisin romaanin valmiiksi ja jos sen jälkeen rahat tai tarinat loppuisivat, palaisin takaisin.

Sillä tiellä olen edelleen.

 

Olen viime päivinä miettinyt tätä tietäni, valintaani, tavanomaista enemmän lukiessani Satu Rämön ja Hanne Valtarin teosta Unelmahommissa. Kirjassa nämä kaksi luovan alan yksitysiyrittäjää kertovat miksi ja miten he tekivät loikan unelmiensa töihin, ja miten siinä voi onnistua kuka tahansa. Kirja sisältää henkilökohtaisten ajatusten ja pohdintojen lisäksi valtavan määrän käytännön vinkkejä, ohjeita ja neuvoja sekä vapaamuotoisia haastatteluja sellaisten ihmisten kanssa joiden ammattitaitoa ja valintoja naiset itse ihailevat, joukossa mm. Maaretta Tukiainen ja Linda Liukas.

Molemmat naiset ovat ammattikirjoittajia, toimittajia ja bloggaajia, ja se näkyy. He kirjoittavat sujuvasti ja hauskasti, tekevät yksityisestä yleistä ihailtavan vaivattomasti. Lukeminen tuntuu kuin keskustelulta, ja kiehtovalta sellaiselta. He paljastavat omat haaveensa, pelkonsa ja osaamisensa hauskojen ja koskettavienkin tarinoiden kautta, sekä avaavat yksityiskohtia myöten erilaisten toimenkuvien ja ammattien synnyt ja kasvut. Kaikki vaatii suunnittelua, tahdonvoimaa, aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta yhtä lailla riemua ja innostusta. Mikään ei tapahdu itsestään tai edes helposti mutta se ei tarkoita sitä etteikö samalla voisi olla hauskaa. On tärkeää olla käytännöllinen ja järkevä, mutta omaa intuitiota kannattaa aina kuunnella.

Islanti-urani alkoi mukavasta kuumavesilähteestä yhtenä ihan tavallisena kesäkuisena iltana. Sinä iltana ei tapahtunut konkreettisesti mitään merkittävää. Ei ainakaan mitään sellaista, minkä olisi voinut nähdä ulkoapäin. Minua vain alkoi nipistellä ja vereni alkoi kiertää nopeammin. Se tunne on kertonut minulle aiemminkin, että olen hoksannut jotain. Olen oppinut seuraamaan tuota nipistelevää tunnetta, intuitiota. Jokainen osa tästä nykyisestä elämäntapayrittäjän paletistani on syntynyt samankaltaisesta kutkuttavasta palosta, joka on kehottanut viemään kiinnostavaa asiaa eteenpäin.

Kutkutuksen jälkeen Rämö kaivaa esille Excel-taulukon, taskulaskimen ja muistiinpanovälineet. Palo ja tunne ovat vain osa kokonaisuutta.

Minä tunnistan tuon kutkutuksen paremmin kuin hyvin, Excelin ja taskulaskimen vähän huonommin. Se on se lämpö sormenpäissä, lepatus vatsanpohjassa, käsien kevyt tärinä tai poskien kuumotus, jonka tunnen joka kerta kun aavistan olevani uuden tarinan, uuden kirjan alussa. Tunne on huumaava, ja jostain syystä olen uskaltanut luottaa siihen alusta asti.

 

En ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin tarinoita, ihan missä muodossa tahansa, tosia ja keksittyjä, kirjoissa ja elokuvissa, laulujen sanoissa ja valokuvissa. Tarinankerronta on ollut minulle muoto jonka äärellä olen tuntenut olevani yhtä aikaa turvassa ja tulessa, omalla maaperällä ja matkalla jonnekin. Ennen kuin aloitin Luovan kirjoittamisen sivuaineopinnot yliopistossa suurin haaveeni oli vain lukea ja toivoin kirjallisuuden opintojen aikana keksiväni itselleni jonkin ammatin jossa se olisi mahdollista.

Kirjoittamisen opintoja oli muutama kuukausi takana kun eräällä palautetunnilla opettajamme Riku Korhonen sanoi, että hänelle tuli teksteistäni mieleen Raija Siekkinen, olinko lukenut? En ollut. Kävelin tunnin jälkeen kirjastoon. Luettuani muutaman Siekkisen novellin koin juuri sen saman lepatuksen ja lämmön. Jos minun teksteistäni tuli tällainen mieleen, oli joidenkin palasten oltava kohdallaan, ja enemmänkin. Päätin, että ennen kuin valmistuisin, minulla olisi graduni lisäksi novellikokoelma kasassa. Ajattelin, että jos en pystyisi siihen nyt, en pystyisi siihen ikinä.

Silläkin tiellä yhä olen, yksi päätös kerrallaan.

 

Rämön ja Valtarin kirjajulkkareissa muutamakin ihminen tuli sanomaan että ”sullehan tää aihe on varmaan vähän hassu kun olet jo unelmahommissa?” Nyökyttelin ja naurahdin mutta olin ehkä vähän hämmentynyt. En ole ikinä ajatellut, että tämä työ voisi näyttäytyä jollekin toiselle unelmatyönä. Kiinnostavana kyllä, mutta unelmana? Epätietoisuus ja epävarmuus, tiukka itsekuri, yksinäisyys ja asteittainen hulluus eivät noin yleensä houkuttele ihmisiä, miksi sitten työn puolesta, varsinkin kun siihen lisätään vielä naurettavan pieni, lähes olematon palkka? Jatkuva apurahasirkus, kilpailuastelma ja koko kirja-alan hiipuvat myyntiluvut?

Mutta kävellessäni kotiin aloin miettiä juuri tuota Beninin matkaa. Ja erästä linnaa Skotlannissa tai ateljee-asuntoa Italiassa. Maantai-aamuja jotka ovat lempihetkiäni koska tiedän kokonaisen viikon olevan edessä enkä malta odottaa mitä se tuo tullessaan. Kiireettömyyttä. Rajattomuutta. Haahuiluun, kahvinjuomiseen, lukemiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen käytettyjä tunteja ja viikkoja. Aamupäivän näytöksiä elokuvissa. Mahdollisuutta jäädä vaivatta kipeän lapsen kanssa kotiin. Mahdollisuutta antaa lapsen joka aamu nukkua niin myöhään kuin haluaa. Hetkeä kun kirja on valmis ja meinaa pyörtyä onnesta. Oloa kun joku tuntematon ihminen on ymmärtänyt kirjasta juuri sen mitä olet halunnut kertoa tai lähettää postikortin vain sanoakseen että kiitos. Varmuutta kun tietää täydellisen kirkkaasti miten seuraava kirja alkaa tai päättyy. Ihanasti kutkuttavaa halua tietää millaisen kirjan kirjoitan kahdenkymmenen vuoden päästä.

Mieletöntä. Vapaata. Parasta.

Hanne Valtari teki itselleen unelmakartan johon liimasi sitaatin: Se on paitsi rakkaus, myös intohimo ja työ.

Siinä se.

Rämö ja Valtari ovat molemmat jonkinsortin moniosaajia. He ovat hyviä monessa ja heitä myös kiinnostaa moni, ja he kannustavatkin juuri (tälle ajalle tyypillisesti) siihen, ettei pidä laittaa kaikki munia yhteen koriin, voi tehdä vaikka mitä ja vaikka missä. Voi verkostoitua, haastaa, ideoida, tarjota ja haahuilla. Minua kiinnostaa vain yksi, ja tätä näkökulmaa kaipasin kirjaan myös. Kaikki ne näkö- ja tulokulmat, ideat, ajatusleikit, taulukot ja suunnitelmat ovat aika kaukana sellaisen ihmisen arjesta, joka kykenee ja haluaa keskittyä vain yhteen asiaan kerralla, ja ovat hetkittäin myös aika hengästyttävää luettavaa, pieni tiivistys ei olisi ollut pahitteeksi. Minua myös nauratti se, miten iso osa, tässä kirjassa ja muutenkin ihmisten puheissa, on siinä että töitä voi tehdä jossain missä paistaa aurinko, ahahaaaa, veikkaisin tämän kyllä olevan jokin suomalaisten juttu.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin hurjan kiinnostava ja inspiroiva, ja uskon sen olevan aikamoinen hitti tämän vuoden valmistujaislahjojen parissa. Parasta kirjassa on sen esittämät kysymykset, sekä rivien väleissä olevat että ihan suorat. Ne haastavat ja kehottavat pohtimaan omia valintoja, arvoja, toiveita, rutiineja ja mahdollisuuksia. Niihin vastaaminen on kiinnostavaa ja hauskaa, ja veikkaisin että monelle myös vaikeaa.

Mitä tekisit, jos sinun ei tarvitsisi kantaa huolta rahallisesta toimeentulosta? Älä mieti ammattia tai tutkintonimekettä vaan mieti, mitä oikeasti haluaisit tehdä.

Minun vastaus? Kirjoittaisin.

 

Kiitos kirjasta ja juhlista Sadulle, Hannelle ja WSOY:lle!