valehtelematon

 

Hiljaisessa huoneessa, vaaleiden verhojen takana linnut ja aurinko. Seinällä taulu, tyhjä kirjahylly. Kukka pitäisi kastella.

Päiviä kun en ole kirjoittanut sanaakaan. Tuijottanut konetta itku kurkussa ja ollut varma että se oli sitten siinä, että oli aika kun tiesin miten tämä työ tehdään mutta ne päivät ovat nyt menneet, takana loistava tulevaisuus ja niin edelleen.

Itsesäälille ja turhautumiselle ei olekaan ollut rajaa, ehei.

Kävin ihmisten ilmoilla, kirpputorilla ja Flow’ssa, nauroin ja sitten väsyin.

Kun mieli on jumissa keho säikähtää ja menee kasaan, ruoka ei maistu ja uni on syvää, jalat ovat levottomat ja silmien takana kohisee.

Yksin oleminen kirjoittamattoman kirjan kanssa on uinumista ihmiskunnan ensimmäisessä unessa. Sitä se on. Se on yksinoloa kirjan kanssa, joka on kesannolla. Se on yritystä olla kuolematta siihen.

En uskaltaisi olla yhtä dramaattinen kuin Duras, mutta silti.

 

Joskus, kuukausia sitten, luin tekstin jonka aiheena oli unelmista luopuminen tai ainakin sinnepäin. Oli eräs joka oli haaveillut tulevana kirjailijaksi mutta sitten hylännyt tuon haaveen ja tuntenut olonsa hyväksi ja rohkeaksi. Vapaaksi.

Mietin tänään, taas kerran, miksi tuo teksti on jäänyt vaivaamaan minua niin paljon. Siis niin paljon että mietin sitä säännöllisesti.

Tänään tajusin, että mietin sitä sellaisina päivinä kun kirjoittaminen tuntuu yhtä aikaa hirveältä ja onnelta, kun sanat ja lauseet löytävät tiensä valkoiselle näytölle mutta kädet hieman tärisevät ja sydän hakkaa koska kauhu ja epävarmuus ovat ihan lähellä, pinnan alla, kuin odottamassa vuoroaan.

Kun jotain on tapahtumassa mutta en vielä tiedä mitä, kun tekisi mieli vaan jatkaa ja samalla tuhota koko tiedosto. Kun haluan soittaa ensimmäistä kertaa miehelle että en voikaan hakea lasta päiväkodista koska on pakko kirjoittaa ja samalla sulkea tietokoneen.

Kun kaikesta pelosta ja hikoilusta ja rytinästä huolimatta jatkan koska vaihtoehtoa ei ole. Koska tämä on työ josta saan elantoni, ainoa työ mitä oikeasti osaan. En voi tuosta noin vaan lopettaa ja keksiä jotain muuta.

Lukemani kirjoittajan ajatus on verrattavissa siihen että minä sanoisin että olisin minäkin aivokirurgi jos vaan päättäisin. Paskat. Ei ammatinvalinta ole pelkkä tahtolaji. Se vaatii aikaa, taitoa, lahjakkuutta, kärsivällisyyttä, voimia, kunnianhimoa, ja järjetöntä halua onnistua.

 

Tai ehkä olen vain herkillä. Ja nälkäinen. Epävarma mutta sillä tavalla päättäväinen etten kestä sivusta tulevia huuteluja. Helppohan se sieltä on.

Ehkä se on niin. Pahoittelen.

Ehkä kirjoitan tämän kaiken koska tällaisina päivinä koen halua puolustautua. Sanoa etenkin itselleni että kyllä tämä tästä. Olet tehnyt tämän ennenkin. Nytkin kirjoitat, koko ajan. Ja aamulla kirjoitit monta sivua. Paljon voit unohtaa mutta et tätä. Kirjoita lisää, kirjoita vain.

Tekstin ei tarvitse olla täydellistä, minkään ei tarvitse. Ja joskus juuri niin sen pitääkin olla.

Jokaisessa kirjassa on vaikea kohta, jota kirjailija ei voi kiertää. Ja hänen on tehtävä päätös antaa tuon virheen olla, jotta jäljelle jäisi aito ja valehtelematon kirja.

Ei kiertotietä.

Sen hinnan maksaa siitä että on uskaltanut tulla esiin, uskaltanut huutaa.

Se on vain hyväksyttävä. Koska aina, jossain vaiheessa, lopulta, solmu aukeaa. Ja tämän kaiken voi taas hetkeksi unohtaa.

 

 

(Kuva unelmien työhuoneesta täältä )

 

8 thoughts on “valehtelematon

  1. Kiitos tästä. Uskoisin, että kokemuksesi on tunnistettava kaikille, joiden työ ei ole suoraviivaista, tai mekaanista suorittamista vaan vaatii jatkuvasti erilaisten sisäisten ja ulkoisten esteiden ylittämistä. Tai sellaista, joka takaa varman elannon ja mukavan elintason.

    Tykkää

    1. Joo, ja samalla musta olisi tärkeä osoittaa ihan jokaiselle työlle ja ammatille niiden ansaitsema kunnioitus ja arvostus. Tai tietysti tärkeintä on että sen muistaa tehdä itse, mutta heikkoina hetkinä sitä on vaan niin herkkä.
      Kiitos kun kommentoit!

      Tykkää

  2. Tää oli niin ihana teksti (kato nyt, kirjoitut tänkin!!!) ja niin tunnistettavaa. Kamppailen täällä juuri ison vaikean, ehkä vaikeimman, kohdan kanssa, täynnä virheitä ja kömpelyyttä, toivottavasti myös jotain aitoa ja valehtelematonta joka läpäisee sen… ja koska luulen että tiedän mihin tekstiin viittaat, pakko sanoa että se oli musta aika ylimielinen kirjoitus. Mietin että ehkä kirjoittaja ei vaan halunnutkaan tarpeeksi.

    Tykkää

  3. Miten tämän sanoisi vailla paatosta? Tämän tekstin luettuani olen jälleen erittäin kiitollinen siitä, että tällainen julkaisumuoto on olemassa ja että kirjoitat kaiken ohessa myös blogia siitä kirjoittamisesta, koska näissä on niin paljon sellaista, joka menee ihon alle ja saa samalla tajuamaan, että omat ajatukset eivät ole aina ainutkertaisia, että samanlaista tapahtuu muillakin ja että tässä se on jotenkin lähempänä, päivittäisessä vuodatuksessa kuin vaikkapa lehtijutussa, jossa se on osa onnistumisen kokemusta, tai että se kirja on yleensä silloin valmistunut ja silloin on helppo mainita epävarmuuden hetkistä, mutta ne silti ohitetaan vähän sivulauseessa, koska ollaan päästy johonkin toiseen vaiheeseen.

    Uh, ja minä olen yrittänyt hylätä haavetta ja tuntenut oloni onnettomaksi, surkeaksi ja kerrassaan kurjaksi. En väitä, etteikö se voisi joiltakin onnistua, minultakin varmasti, mutta jotain aika ihmeellistä pitäisi tulla tilalle eikä vielä ole tullut. Ja silti, tätä taistelua. Huoh.

    Niin että kiitos Helmi, että kirjoitat, kirjoja ja tätä, ja että uskallat olla rehellinen, niin kenties siis valehtelematon.

    Tykkää

    1. Voi Elina, niin tärkeä kommentti, en edes tiedä mitä sanoa. Kiitos.

      Ja sitä en väitä etteikö joskus olisi ihan oikea ja rehellinen ratkaisu päästää jostain haaveesta irti, olen itsekin niin tehnyt, mutta sen rinnastaminen kokonaiseen ammattiin ja sen harjoittamiseen särähtää korvaan, niin kuin olisivat sama asia (omaan tekstiini siis viitaten). Ja se epävarmuus ja kauhu kannattaa joskus päästää ulos, sen alta saattaa löytyä vaikka mitä hyvää ja kaunista. Itselleni tämä blogi on ihan valtava henkireikä, ja on aivan ihana kuulla että siitä on iloa muillekin.

      Tykkää

  4. Ajatus kirjan julkaisemisesta voi olla bucket list -asia. Hyppään laskuvarjohypyn, hankin tatskan ja kirjoitan romaanin. Ehkä tuolle eräälle siitä haaveesta luopuneelle se oli jokin sellainen asia. Että on tärkeä saada sanoa, että on tehnyt jonkin jutun, ruksinut jonkin tavoitteen listaltaan.
    Myönnän, että itse olen rakastanut ja vaalinut ajatusta itsestäni kirjailijana. Ja keksinyt kaikki tekosyyt, miksi just nyt ei natsaa kirjoitushommat. Sitku mulla on lomaa, saisinpa kirjoittaa vaikka kaksi kuukautta ihan rauhassa, ei täällä saa hetken rauhaa. Kaikkia näitä asioita minulla sitten jossakin vaiheessa oli, mutta romaanikässäri ei valmistunut, koska en osannut kirjoittaa romaania. Halusin, että se on vain kivaa ja mukavaa. Ja ajattelin, että mä olisin siinä automaattisesti ihan mahtava.
    Mun kirjailijahaave toteutui osittain vähän yllättävällä tavalla ja musta tuli vähän vahingossa oppikirjailija.
    Kun olen kerran käynyt läpi sen mankelin ideariihistä valmiiseen teokseen, aloin kunnioittaa kirjailijan ammattia ja sitä ammattitaitoa, jota siitä suoriutuminen kysyy. Nyt voisin kulkea kylillä henkseleitä paukutellen ja (oppi)kirjailija-käyntikortteja jaellen, mutta olo onkin aika nöyrä.

    Ihanaa ja tärkeää, että kirjoitat ja kerrot kirjailijan työstä, kirjailijan ammatista ammattilaisena. Kiitos.

    Kaikkiin ammatteihin liittyy niin paljon sellaista hiljaista taikaa ja taakkaa, jota on vaikea sanoittaa muille uskottavasti. Olen opettajana ja joskus meidän luokkaan tulee sellaisia vieraita, jotka ei ymmärrä mun selityksistä huolimatta, kuinka tärkeää meidän ryhmälle on esimerkiksi aloittaa jokainen koulupäivä tutulla tavalla ja lopettaa se myös tuttuihin rutiineihin. Saan monesti kehuja, kun asiat näyttävät helpoilta ja oppilaat tulevat mielellään kouluun. Teen niiden asioiden eteen tosi paljon töitä, mutta sille näkymättömälle työlle (kaikilla on perushyvä mieli ja mielenkiintoista omantasoista tehtävää, opettaja näyttää tunteensa ja sanoittaa ne ja ohjaa muitakin luokan ihmisiä samaan) on vaikea saada kunnioitusta, tilaa tai kiitosta.

    Tykkää

    1. ”Kaikkiin ammatteihin liittyy niin paljon sellaista hiljaista taikaa ja taakkaa, jota on vaikea sanoittaa muille uskottavasti.” Siis juuri tämä. Ja ehkä omat ajatukset tulivatkin siitä että ”olisi minustakin tullut kirjailija jos vaan olisin halunnut”, niin kuin mitään taikaa tai taakkaa tai ylipäätään mitään muuta kirjailijan ammattiin ei vaadittaisi. Että kuka tahansa pystyisi siihen jos vaan haluaisi. Herkkinä päivänä tuollainen ajattelu tuntuu epäreilulta.

      Ja sitten taas kierrokset laskee ja voi keskittyä ihan vaan siihen omaan tekemiseen.

      Kiitos sulle kommentista, ja onnea kirjoista! Ja muista välillä myös paukutella niitä henkseleitä 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s