pääkalloneuvottelut

 

Joskus on ehdottoman tärkeää astua omalle epämukavuusalueelle. Reippaasti ja rohkeasti. Tuli mitä tuli.

Aina ei ole pakko. Esimerkiksi omissa polttareissa ei ole krapulassa pakko hypätä benji-hyppyä, ihan kaikkea ei pidä maistaa eikä facebookiin tarvitse liittyä.

Mutta vaikkapa hieman kokeellista nykyrunoutta on enemmän kuin hyvä välillä lukea. Tai siis tietenkin ihan kaikkea runoutta. Mutta itselleni se on aika perushomma. Jos vähän liioittelen. Luen silloin tällöin runoutta. Kerran kuussa. Mutta kokeellista en juuri koskaan. En koskaan.

Tälla viikolla aamulukemisena onkin ollut Matti Kangaskosken uusin kokoelma Pääkalloneuvottelut.

(Ja no, ollakseni ihan rehellinen myönnän etten aloittanut lukemaan tätä koska halusin astua epämukavuusalueelle vaan koska Matti on ystäväni ja lahjakas kirjailija, melkein rakastin hänen romaania Sydänmarssi.)

 

No niin.

Ensimmäinen sivu. Yläreunassa on ylösalaisin kirjoitettu kysymys: onko näin hyvä?

En osaa vastata mutta se ei taida olla tarkoituskaan.

Toinen sivu.

Huomenta, 

tänään torstaina pääkallo heräsi, tarkkaili mielenkiinnolla

harjaamattoman pinnan mahdollisuuksia, kampasi muodon,

voiteli leivät, laittoi kananmunat ja istui alas.

…

Tänään olen rauhallinen, pääkallo totesi ja pohti tunnesidoksiaan.

Tänään on torstai.

                                                  oi kyllä

                                                            voi ei

 

Pääkallo kertojana on hauska idea mutta tuskin tämän on tarkoitus olla vain hauska. Vaikka toisaalta, miksei olisi? Miksi runouden niin usein ajattelee olevan vakavaa ja surumielistä, pohdiskelevaa ja herkkää? Voihan se olla ihan mitä tahansa. Saa olla ihan mitä tahansa. Ja sitä saa lukea miten tahansa. Niin kuin toki kaikkea voi mutta onhan lyriikalla omat keinonsa ja tyylinsä, eri tavalla muotoa rikkovat ja etsivät. Ehkä.

Runoissa päivä jatkuu aamiaispöydästä neuvottelupöytään. Kaikki on arkista mutta jotenkin vähän outoa kokoajan, vinossa? kallellaan? sijoiltaan?, vain kaksi senttiä vasemmalle ja elämä olisi toisenlainen.

Pidän absurdiuden tunnusta ja tunteesta mutta kokonaiskuvaa on vaikea hahmottaa. Mitä Kangaskoski haluaa runoillaan sanoa? Kuvata sitä mitä on, miltä se näyttää? Miltä mikä tahansa voisi näyttää jos?

Näytät esimerkkiä mutta kukaan ei ole näkemässä./ Näytät esimerkkiä mutta kukaan ei vieläkään näe.

Juuri tuolta minusta tuntuu! Kaikki on silmieni edessä mutten näe mitään.

Luulen, että ainoa vaihtoehto on päästää irti. (Epämukavuusalue!)

 

Olen ollut paikoillani jo pitkään, nyt täytyy hakeutua jonnekin.

 

Runot ovat laveita ja rajattoman tuntuisia, pääkallo jatkaa kulkuaan ja tarkkailuaan, Pääkallo miettii syitä ja seurauksia, Kangaskoski toistaa ja purkaa, jättää ilmaan ja tulee rymisten kohti.

Viimeinen osa rauhoittuu, lopuksi sinä saat päättää. Runot muuttuvat lyhyiksi, ovat keskellä sivua tai reunassa, sivuttain ja kallellaan, kauniita ja hiljaisia, täysiä,

Miten päin sinä olisit / On vaikea tietää mikä on / Parasta tai oikein

Ei minulla vieläkään ole vastauksia mutta mielessä jotenkin hyrräävä, hauska olo. Sanat pyörryttävät ja herättävät, kielenkäytön rikkaus ja moninaisuus ilahduttaa.

Mutta silti, haluaisin ymmärtää, edes jotain. Luen Helsingin Sanomien arvostelun.

”PÄÄKALLO ei ole subjekti pelkästään aktiivisessa mielessä, vaan arjen prosessin osana, tarttumapintana. Näin Kangaskoski pääsee kysymään, mitä oikeastaan lopulta teemme itse ja mitä meille vain tapahtuu jokapäiväisessä elämässä.”

Okei, tämän tajuan. Nyt.

Kysyn vielä kirjailijalta itseltään. Mistä tässä on kysymys?

Pääkalloneuvotteluiden perusta on inhimillisen kokemuksen tarkkaileminen. Pääjaot edustaa pääkallon maailmaa, punaiset osiot ovat käytännössä rakkausrunoutta.

Inhimillinen, jokapäiväinen kokemus on purettu perusosiinsa, eli näkemiseen, kuulemiseen, kehon tuntemuksiin, mielen liikkeisiin jne. Ilman neuvottelun aspektia muuta ei ihmiselle kai tapahtuisikaan, mutta nähty muoto neuvotellaan henkilöksi, koettu tunne iloksi tai suruksi, mielen liikkeet milloin miksikin jne. Pääkallo näkee muotoja ja kuulee ääniä, poukkoilee mielihyvän ja mielipahan, erilaisten kohtaamisten välillä, tulkitsee ne milloin hyväksi ja milloin huonoksi palautteeksi, jumittuu vähäpätöisen äärelle.

PUNAISESSA on minä ja sinä, jotka oleilevat alati uusiutuvassa, loputtomiin jakautuvassa vihreässä maailmassa, joka näyttäytyy heille kuitenkin punaisena. Heillä on ruumiit ja mielet ja se ristiriita, että sillä sekunnilla kaikki on ainutkertaista ja uniikkia, mutta samalla hetkellä tietää, että laajemmasta näkökulmasta katsoen se ei ole ihan niin.

Toisessa punaisessa ollaan enimmäkseen silmän sisällä ja katsotaan että miten sinästä tulee niin tärkeä, tarkastellaan alusta pitäen kuinka valo osuu silmään ja toinen huomataan ja neuvotellaan muodoksi ja ihanaksi ja näin. Silmä neuvottelee muodon, ruumis neuvottelee halun, mieli tekee niistä käsitteitä. Ja maailma sen kuin porskuttaa atomeissaan.

Runoiljan vastaus on melkein runoutta itsessään, ja hurjan kiehtovaa.

Kuinka valo osuu silmään ja toinen huomataan ja neuvotellaan muodoksi ja ihanaksi ja näin.

Ja hei, osan olin ihan itsekin oivaltanut, maailman näkemisen ja kokemisen, ikään kuin kaiken keskellä olemisen.

Pienestä hämmennyksestä en silti pääse eroon. Vihreän maailman jakautuminen, silmän neuvottelut ja atomit ja näin.

Kaiken voi lukea ja kuvitella miten tahtoo mutta kyllä tässäkin harjoittelu tekisi hyvää, mielen harjaannuttaminen oudon äärelle.

Haluan lukea kirjan uudestaan.